Kolumni

Herbaariot kunniaan

KOLUMNI 1/2024

Kesäloma 1968 Kangasniemellä meni alavireisesti. Jouduin keräämään 50 kasvia kouluherbaarioon, prässäämään ne ja merkitsemään etiketteihin tarkat keruupaikat ja -ajat. Päivänkakkarat ja piharatamot eivät innostaneet yhtään. Sittemmin suhteeni kasveihin on muuttunut perin pohjin – harmi, että herbaarioni on jossain vaiheessa kadonnut. Kuivattu kasvinäyte kertoo, että tämä kasvi kasvoi siellä ja siellä silloin ja silloin. Sekin voi olla arvokasta tietoa paikallisen kasvilajiston muutosten tai kukinnan ajoittumisen seurannassa sekä lajin alueellisen muuntelun tutkimisessa.Nykyään vanhoistakin herbaarionäytteistä voidaan saada irti paljon enemmän.

Kasvinäytteistä eristetyn, kasvien oman dna:n käyttö erilaisissa tutkimuksissa on jo pitkään ollut rutiinia. Näin voidaan selvitellä lajien välistä sukulaisuutta tai vieraslajien leviämisreittejä. Eliöt jättävät dna-jälkiään kaikkialle, missä kasvavat tai liikkuvat: maahan, veteen, kasvien lehdille. Tutkijat puhuvat eDNA:sta (e sanasta environmental). Kuivattujen kasvien pinnoilta pystytään syömäjäljistä ja jätöksistä eristämään kasvinsyöjien ja monien muiden selkärangattomien eläinten dna:ta. Sen avulla päästään selvittelemään kasvien kanssa tekemisissä olevien eläinlajien määrää ja monimuotoisuutta vaikkapa peräkkäisinä kesinä tai ympäristön muuttuessa. Menetelmä on testausvaiheessa ja jos se osoittautuu luotettavaksi, se saattaa lähitulevaisuudessa korvata perinteiset ja työläät seuranta-, pyydystys- ja määritysmenetelmät. Testausta on tehty muun muassa eri maista tulleilla teepusseilla! Minttuteestä löytyi pohjoisamerikkalaisten hyönteisten dna:ta, vihreästä teestä aasialaisten. Näyttäisi siis toimivan.

Kasvit ottavat ilmasta hiilidioksidia lehdissään olevien pikkuruisten ilmarakojen kautta. Rakojen määrä vaihtelee lajikohtaisesti, mutta keskimäärin niitä on 300 neliömillimetrillä. Määrään vaikuttaa ilman hiilidioksidipitoisuus: kun sitä on paljon, riittävät vähemmätkin raot. Yhdysvaltalaiset tutkijat mikroskopoivat vaahteroiden, tammien ja valkopyökkien lehtiä näytteistä, joista vanhimmat oli kerätty 1893 ja uusimmat 2006. Tuona aikana ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kasvoi noin 29 prosenttia. Tammien ja valkopyökkien lehdissä ilmarakojen määrä laski selvästi, vaahteroiden vain hiukan. Joku voisi kysyä mitä väliä ilmarakojen määrällä on. Paljon, itse asiassa valtavasti. Kasvit haihduttavat vettä ilmarakojen kautta, ja jos haihdutus laskee, myös vedenotto vähenee ja tämä vaikuttaa koko maapallon ja ilmakehän vesitalouteen. Kun 1980-luvun puolivälissä aloin tutkia Papua-Uusi-Guinean sammallajistoa, jouduin usein tilaamaan vertailunäytteitä herbaarioista eri puolilta maailmaa. Nykyään useimmat keskeiset tieteelliset herbaariot ovat ”digitalisoineet” ainakin osan tärkeistä näytteistään. Toisin sanoen niistä on otettu tasokkaita valokuvia ja laitettu ne verkkoon kenen tahansa nähtäville. Kokeile hakusanoilla ”Luomus botanical collections”.

– Johannes Enroth

Kolumnisti on eläkkeellä oleva kasvitieteilijä ja sammaltutkija Helsingistä. Hän kertoo kasvimaailman ilmiöiden taustoista.