Kolumni

Juurikehän uutisia

KOLUMNI 9/2023

Kasvien välistä kommunikaatiota on viime vuosikymmeninä tutkittu hyvin ja huonosti. Hyvin tarkoittaa, että on käytetty pesunkestäviä tieteellisiä menetelmiä ja tulokset esitetty viileästi, ilman villiä arvailua. Huonosti tarkoittaa päinvastaista ”tutkimusta” ja sen kyseenalaisten tulosten usein sensaatiohakuista uutisointia.

Kasvien biomassasta keskimäärin 25–30 prosenttia on maan alla, juuristoissa ja juurakoissa. Maanalaisten osien pinta-ala sen sijaan on usein moninkertainen maanpäällisiin osiin verrattuna, jopa 100-kertainen tai enemmän. Mitä suurempi pinta-ala, sitä tehokkaammin kasvi saa vettä ja ravinteita, ja sitä enemmän se on suorassa vuorovaikutuksessa maaperän sienten ja mikrobien kanssa. Juuret, sienet, mikrobit ja muut maaperän eliöt muodostavat ritsosfäärin. Sanan voisi suomentaa juurikehäksi; se on aivan oma maailmansa, jossa liikkuu meille kaikille elintärkeitä kemiallisia viestejä.

Sana ”viesti” on tosin hiukan vaarallinen, koska se helposti yhdistetään aktiiviseen tiedon lähettämiseen ja vastaanottamiseen. Kasvit, sienet ja mikrobit vain erittävät aineita, joista on hyötyä niille itselleen joko suoraan tai välillisesti, muiden ritsosfäärin eliöiden reaktioiden ja toiminnan kautta. Toisin sanoen eliöt oppivat reagoimaan aineiden läsnäoloon tarkoituksenmukaisesti, koko yhteisön hyödyksi. ”Oppiminenkin” on hiukan hankala sana, koska oppiminen edellyttää muistia. Kasveista, sienistä ja mikrobeista puhuttaessa oppiminen tapahtuu ikään kuin perustasolla: se tarkoittaa pysyvästi samanlaista reagointia kemialliseen ärsykkeeseen.

Kun olet metsässä, pelkästään kenkäsi alla voi olla satoja kilometrejä sienirihmastoa. Sen muodostamat tieto- ja ravintoverkot, joissa aineita ja viestejä kulkee kasvien välillä, ovat periaatteessa rajattomia monessa mielessä. Ne voivat ylittää lajirajat kevyesti. Joitakin vuosia sitten eräs tutkija riemastui, kun hänen säteilymittarinsa rekisteröi ääniä pihtakuusen neulasista. Hän oli nimittäin altistanut lähettyvillä kasvavan koivun radioaktiiviselle hiilidioksidille. Koivu oli muuttanut hiilidioksidin sokeriksi, jossa siten oli radioaktiivista hiiltä – ja hiili oli sienijuuren kautta siirtynyt pihtaan. Tutkijan tulkinnan mukaan puut olivat kommunikoineet suunnilleen seuraavasti: koivu oli kysynyt pihdalta ”voisinko auttaa jotenkin?” ja pihta vastannut ”no et viitsisi panna vähän hiiltä tulemaan kamu, jos sinulla kerran sitä on ylimäärin ja minä kasvan täällä varjossa.” Olisiko niin, että terve metsä pystyy torjumaan tauteja hyvin ja kommunikoimaan vilkkaasti maan alla ja se on kaikkien metsän puiden ja muidenkin eliöiden etu? Kävisi järkeen.

Sienet eivät ole kelpuuttaneet kaikkia kasveja jäseniksi hienoon sienijuurikerhoon. Esimerkiksi lumme-, sara- ja vihviläkasvien heimoissa (Nymphaeaceae, Cyperaceae, Juncaceae) ei ole sienijuurta lainkaan. Toisaalta niillä lienee varaa sanoa ”pitäkää sienenne”. Nehän ovat lähinnä kosteikkokasveja, ja sellaisissa paikoissa ei tarvita sieniä tehostamaan veden ja ravinteiden ottoa.

– Johannes Enroth

Kolumnisti on eläkkeellä oleva kasvitieteilijä ja sammaltutkija Helsingistä. Hän kertoo kasvimaailman ilmiöiden taustoista.