Perennat

Varjohiippa

Siro varjohiippa (Epimedium) on tullut tutuksi oikeastaan vasta viime vuosikymmeninä, kun Kiinan luonnosta kerättiin lukuisia uusia varjohiippalajeja. Suomessa se on vielä melko vähän käytetty, vaikka laji on yksi parhaimmista varjoisten ja puolivarjoisten paikkojen maanpeittäjistä.

Tilaa Kotipuutarha vuoden lehdet + lahja + kaikki digisisällöt 69 €

varjo

hikevä ja runsaasti humusta sisältävä sekä vaivatta vettä läpäisevä kasvualusta

viihtyy sekä happamassa että kalkitussa maassa

kevät

10–40 cm

Kotipuutarhoihin varjohiippoja (Epimedium) istutetaan vielä muutaman kappaleen ryhmiin, mutta puistoissa niitä näkee jo toisinaan laajoina massoina puiden alla ja pensaikkojen edustalla. Muualla Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Itä-Aasiassa varjohiipat kuuluvat varjoisten puutarhojen peruskasveihin, ja eri viljelymuotoja niistä on tarjolla parisataa.

Varjohiipat viihtyvät myös karuilla mailla, jos maata peittää puista varisseiden lehtien kerros, joka muuttuu vähitellen humukseksi. Kasvi ottaa siitä ravinteet ja veden, ja vaakasuora pinnanläheinen maavarsi etenee esteettä ilmavassa alustassa.

Varjohiipat leviävät luontaisilla kasvupaikoillaan myös siemenistä. Siemenlisäys on kuitenkin hidasta verrattuna jakamiseen. Monen varjohiipan lehdet ovat ainavihannat, jolloin ne säilyvät suotuisissa oloissa vihreinä talven yli. Usein ainavihanta lehdistö kuitenkin ruskettuu Suomessa kevättalven viimoissa, jolloin lehdet kannattaa leikata alas varhain keväällä. Kesävihantien varjohiippalajien lehdet lakastuvat jo syksyllä, eikä jäänteitä tarvitse poistaa keväällä, sillä uudet versot puskevat vaivatta lehtimaton läpi.

Etenkin kesävihannille lajeille kehittyy upean metallinhohtoinen ruskaväri. Lehdistö kerää katseet myös kuparinsävyisessä tai punasuonisessa kevätasussaan.

Varjohiippojen kukinta ajoittuu kevääseen. Eteläisimmässä Suomessa ensimmäiset kukat avautuvat yleensä toukokuussa. Kielon tavoin tuoksuvat kukat kestävät noin 10 päivää. Nuokkuvat kukat sijaitsevat terttumaisissa kukinnoissa. Tavallisesti ne ovat niin pienet ja lehdistön alla piilossa, että niitä pitää erityisesti kyykistyä tutkimaan. Uusien varjonhiippojen ansiosta kukkien väriskaala on laajentunut niin, että terälehdet voivat olla yksi- tai kaksiväriset sekä valkoiset, keltaiset, oranssit, punaiset tai violetit monessa eri sävyssä.

Tutuimpia varjohiippoja ovat alppivarjohiippa (Epimedium alpinum), jonka lehdet ovat avautuessaan punareunaiset, idänvarjohiippa (E. grandiflorum), jonka kukat ovat verrattain isokokoiset, näiden kahden risteymä tarhavarjohiippa (E. x rubrum) sekä valkovarjohiippa (E. x youngianum).

NÄIN ONNISTUT

Sijoita varjohiipat puiden tai pensaiden katveeseen, jossa ilma pysyy helteelläkin suhteellisen viileänä ja kosteana.
Tee kasvualustasta noin 30 senttiä syvä, hikevä ja runsaasti humusta sisältävä sekä vaivatta vettä läpäisevä.
Kalkitse maltillisesti. Varjohiippa viihtyy sekä happamassa että kalkitussa maassa. Tavallinen keskiravinteinen kasvualusta riittää, mutta kasvustosta tulee rehevämpi, kun ravinteita on runsaasti.
Istuta taimet 35–40 sentin välein. Parin kolmen vuoden kuluttua ne peittävät maan tiiviisti. Varjohiippa viihtyy pitkään jakamatta, jos kasvupaikka on suotuisa.
Kastele säännöllisesti parina ensimmäisenä kesänä. Juuristo ei siedä myöhemminkään rutikuivaa maata.
Suojaa ainavihanta lehdistö talvella joulukuusen oksilla tai kevättalvella varjostusharsolla.
Poista ruskettuneet lehdet heti kun lumi on sulanut, jotta varhain mullasta nousevat versot eivät vahingoitu.