Kolumni

Enkelikukkia ja reikälehtiä

KOLUMNI 6–7/2025

Ihmismieli on kummallinen. Mikään ei saisi olla olemassa vain siksi, että se voi olla olemassa juuri sellaisena kuin on. Kaikessa pitäisi mielellään olla joku tarkoitus, syvempi merkitys, vihje tai peräti viesti toisesta todellisuudesta. Kasvitkaan, edes tuiki tavalliset, eivät ole säästyneet ihmisten mielikuvitukselta, vaan niihin on aikojen saatossa liitetty lennokkaita tarinoita tai outoja ominaisuuksia. Tässä muutama esimerkki.

Nöyrän kaunis kielo (Convallaria majalis) äänestettiin Suomen kansalliskukaksi vuonna 1967. Keskiaikaisen viisauden mukaan kielolla voi palauttaa halvaantuneen ihmisen puhekyvyn. Takuulla päästelisin jonkinlaisia ääniä, jos minulle syötettäisiin kieloa. Kukalla on kuitenkin vanha legendan mukaan jalo alkuperä. Se on syntynyt ranskalaisen Pyhän Leonhardin maahan valuneesta verestä, kun hän paholaisen kanssa taistellessaan sai haavoja.

Voikukka sanoi haluavansa kasvaa siellä, missä lapset näkevät sen.

Mikäpä kiihottaisi mielikuvituksen laukalle paremmin kuin kasvi, josta haavoitettaessa vuotaa verta? Keskikesästä alkusyksyyn kukkiva särmäkuisma (Hypericum maculatum) on aikoinaan tunnettu Johanneksen yrttinä, Johannes Kastajan nimikkokasvina. Kun sitä haavoitetaan, sen sisältämä neste muuttuu ilman vaikutuksesta kirkkaan punaiseksi. Kasvin syntykin on legendan mukaan verinen; se sai alkunsa Johannes Kastajan irti leikatusta päästä valuneesta verestä. Kun kasvin alkuperä on pyhä, sitä tietenkin käytettiin paholaisen karkottamiseen. Vanha vihtahousu ei siitä tykännyt, vaan pisteli lehtiin reikiä. Toden totta, kun katsoo lehtiä vastavaloon, niissä voi näkyä pieniä läpikuultavia täpliä, joissa on haihtuvia öljyjä. Aika kesy paholainen, kun tyytyy pistelemään reikiä kasvin lehtiin.

Kun eteen tulee huumaavan tuoksuinen kasvi, jonka kukat ovat kuin pikkuruisia enkeleitä ja juurakko kuin rukoukseen yhdistetyt kädet, mielikuvitus suorastaan leimahtaa liekkeihin. Edes taivas ei ole rajana. Kesäöisin tuoksuva valkolehdokki (Platanthera bifolia) on ainakin paikoin Etelä-Suomessa ollut pyhä kasvi. Eikä ihme: sen kukkiin laskeutui yöllä Getsemanessa rukoilevaa Jeesusta lohduttamaan tulleita enkeleitä. Siksi se tuoksuu edelleen öisin, kun muut kukat uinuvat. Enkelikukkaista valkolehdokkia on maanalaisten osiensa muodon vuoksi kutsuttu Jeesuksen kämmeneksi.

Minua puhuttelee kuitenkin eniten voikukkaan (Taraxacum spp.) liittyvä kaunis taru. Kukkien enkeli laskeutui maan päälle löytääkseen mielikukkansa. Hän kysyi tulppaanilta, ruusulta ja orvokilta missä ne haluaisivat kasvaa, ja jokainen niistä oli jollakin lailla tyytymätön kasvupaikkaansa. Sitä paitsi ne eivät mielestään saaneet tarpeeksi ihailua kauneutensa tai herkkyytensä vuoksi. Sitten enkeli näki kivien välissä kasvavan vaatimattoman voikukan ja esitti saman kysymyksen. Voikukka sanoi haluavansa kasvaa siellä, missä lapset näkevät sen ja ilahtuvat – niityillä, teiden varsilla, jopa katukivien väleissä. Voikukasta tuli enkelin lempikukka, jonka hän antoi kasvaa kaikkialla ja kukkia keväästä syksyyn.

– Johannes Enroth

Kolumnisti on eläkkeellä oleva kasvitieteilijä ja sammaltutkija Helsingistä. Hän kertoo kasvimaailman ilmiöiden taustoista.