Kolumni

Kotoperän kuulumisia

KOLUMNI 8–9/2026

Kaikki eliölajit ovat syntyneet jossakin, rajatulla alueella. Ne ovat siis olleet endeemisiä, kotoperäisiä syntyalueillaan. Lajien leviämiskyvystä ja ympäristöstä riippuu, ovatko ne jääneet sijoilleen vai levinneet ehkä hyvinkin laajalle. Sijoilleen jääneitä ja oletettavasti suhteellisen äskettäin syntyneitä lajeja sanotaan neoendemiiteiksi; suomeksi niitä voisi kutsua uuskotoperäisiksi lajeiksi. Paleoendemiitit, muinaiskotoperäiset lajit, ovat syntyneet kauan sitten ja olleet jossain vaiheessa hyvin laajalle levinneitä. Sittemmin niiden levinneisyys on jostain syystä supistunut voimakkaasti.

Serbiankuusi (Picea omorika) kasvoi ennen viimeisintä jääkautta laajalti Euroopassa, mutta tuli metsäkuusen (P. abies) syrjäyttämäksi. Nykyään serbiankuusta on luonnonvaraisena vain pienellä alueella Balkanin niemimaalla. Suomessa ei paleoendemiittejä ole, jääkausi oli sen verran tehokas höylä-pakastin -yhdistelmä.

Suomessa ei tiettävästi ole yhtään kotoperäistä ”oikeaa” kasvilajia. Suvuttomasti lisääntyviä pikkulajeja on useita, erityisesti keltanoissa (Hieracium) ja voikukissa (Taraxacum). Kotoperäisiä sieniä ja jäkäliä on jokunen. Sienistä hauska tapaus on juroseitikki (Phlegmacium ochribubalinum), jonka tutkijat Ilkka Kytövuori, Tuula Niskanen ja Kare Liimatainen löysivät vuonna 2014 Nuuksiosta Pirttimäen ulkoilualueelta. Kysyin kollegaltani Tuula Niskaselta, vieläkö sitä voi sanoa Suomelle endeemiseksi lajiksi. No ei, sitä on sittemmin löydetty Kiinasta ja Yhdysvalloista. Niskasen mukaan tiedot sienten levinneisyydestä ovat ylipäänsä ”arvailun tasolla”.

Sienistä hauska tapaus on juroseitikki.

Kotoperäisiä selkärangattomia eläinlajeja Suomessa on kymmeniä ja, kuten vasta kesällä 2025 selvisi, yksi nisäkäs. Se on tietenkin saimaannorppa (Pusa saimensis), joka viime vuonna tunnustettiin omaksi lajikseen; aiemmin sitä oli pidetty norpan alalajina. Saimaannorppa on hyvä esimerkki neoendemiitistä, joka on ilmeisesti syntynyt viimeisimmän jääkauden hyisissä vesissä vähintään 60 000 vuotta sitten.

Olen ollut suomalaisen Annales Botanici Fennici -sarjan sivutoiminen päätoimittaja yli 30 vuotta. Sarjassa julkaistaan kasvi- ja sienitieteellisiä artikkeleita, joista suurin osa on uusien lajien kuvauksia. Ennestään tuntemattomia lajeja löytyy jatkuvasti esimerkiksi Turkista ja Lähi-Idästä, Kiinasta, Intiasta ja trooppisilta alueilta. Vuonna 2025 sarjassa julkaistiin 29 uutta lajia. Melkein kaikki tunnetaan vain yhdestä tai muutamasta yksilöstä, joista on kerätty näytteet tieteellisiin kasvikokoelmiin yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa. Luultavasti kaikkien näiden lajien levinneisyys on laajempi kuin alun perin on tiedetty, mutta nämä asiat selviävät vasta vähitellen, vuosikymmenien kuluessa.

Olisipa sattuneesta syystä hauska tietää, kasvaako ”enrothinriippusammalta” (Neckera enrothiana) muualla kuin sen yhden vuoripuron varrella Kiinan Sichuanissa, mistä sen vuonna 2013 kuvasi eräs kiinalainen oppilaani. Pitäisi varmaan lähteä ihan itse katsomaan.

– Johannes Enroth

Kolumnisti on eläkkeellä oleva kasvitieteilijä ja sammaltutkija Helsingistä. Hän kertoo kasvimaailman ilmiöiden taustoista.