Blogi Somepuutarhuri Johanna Rönnlöf

Ylikasvanut vanha kuusiaita

Meidän pihaa reunustaa pohjoispuolelta vanha ylikasvanut kuusiaita. Tuulensuojana kuusiaita on ihan ehdoton täällä lakeuksien keskellä ja ilman sitä meidän puutarhassa tuulisi kuin merenrannalla, joka sekin on toki aika lähellä, reilun 20 kilometrin päässä. Kun on täältä tuulisilta lakeuksilta ja rannikolta kotoisin, niin tuulelta suojautuminen oli aikoinaan taloa etsiessä yksi tärkeä pointti.

Meidän kylä on kivasti metsän suojassa, mutta ihan kunnon lakeuksilla on oikeastaan aika turha edes haaveilla puutarhasta ilman tuulensuojaa. Me ollaan löydetty talolta paljon vanhoja valokuvia ja osassa näkyy talo ilman kuusiaitaa. Voi vaan kuvitella miten tuulinen piha on ollut nuo ensimmäiset vuosikymmenet. Ja varmasti myös talo on ollut kylmempi, kun viima on talvella päässyt puhaltamaan pitkin talon pohjoispuolen seiniä ympäri vuorokauden.

Talo on rakennettu vuonna 1913-1914 ja nykyinen kuusiaita on istutettu talon entisen puutarhuriemännän, Aunen, muistiinpanojen mukaan ymmärtääkseni vuonna -51.

Löysin vintiltä pari vuotta sitten Aunen ylöskirjaaman ”Kotipihan ja puutarhan sadun”, jossa hän kertoo puutarhan perustamisen vaiheista ja siitä löytyy ihan oma postauksensa täältä. Muista säilyneistä papereista olen saanut selville, että talon rakentaneelle Mikki isälle syntyi lapsia kahdesta avioliitosta yhteensä 13, mutta kulkutaudeista ja karuista ajoista aikuisuuteen asti selvisivät vain Aune, Auli ja Eino. Puutarhakipinän sytytti Eino, joka alkoi rakentaa puutarhaa ja istuttaa omenapuita. Einon kuoltua jatkosodassa jäljelle jäivät siskokset, joista Aune opiskeli Lepaalla puutarhuriksi, toimi Harvialan myyntiesittelijänä ja jäi viljelemään talon maita. Lopulta 40-50 lukujen taitteessa puutarhassa on kasvanut yli 80 hedelmäpuuta, joista suurin osa omenoita ja joukossa myös omia jalosteita.

Kuusiaita on kasvaessaan luonut hedelmäpuille paremman mikroilmaston ja vähentänyt tuulen kuivattavaa vaikutusta. Kuusiaita on pitkäikäinen, kestävä, edullinen ja hyvin hoidettuna komea.. Mutta ilman hoitoa asia toki muuttuu täysin.

Meidän kuusiaidassa on se vika, että sen leikkaaminen on jossain vaiheessa lopetettu. Kuuset ovat päässeet kasvamaan ja rungot paksuutumaan. Sitten on herätty ja otettu moottorisaha käteen. Kuuset on pätkitty ja jäljelle on jäänyt paksut tapit, joilla ei ole mitään mahdollisuutta koskaan kasvaa umpeen. Niiden kautta puussa on jatkuvasti iso avoin haava ja portti tuholaisille ja taudeille. Tämän jälkeen on tapahtunut pahin mahdollinen, eli sen sijaan, että aitaa olisi leikattu säännöllisesti, sen onkin annettu kasvaa täyteen mittaansa. Oon joskus miettinyt, että onko tässä ollut kyse silkasta vahingosta vai onko tämä ollut joku vanha tapa, jonka on aikoinaan ajateltu olevan jollain tapaa hyödyllinen?

Nyt tilanne on kuitenkin se, että noin kolmen metrin korkeudelta pätkäistyt kuuset haarautuvat kahdeksi ja latvat huitelevat talon harjan korkeudella. Tämmöset haarat katkeaa aika helposti lumen painosta ja edellisessä postauksessa vähän sivusinkin sitä, että kun viime talvena tuli jäätävä määrä märkää lunta, niin pari haaraa alkoi uhkaavasti kallistua taloa kohti.

Tuommoisista kuusista ei niin vain käydäkään lumia tiputtelemassa… Kaivinkoneella tuettiin sit noita kaatuilevia ja sahattiin katki.

Rangat jätettiin osittain paikoilleen lasten majaleikkejä varten. Vaikka muutaman metrin päässä on vastaavanlainen pätkä kuusiaitaa ja sitä riittää yhä reippaasti tuon syntyneen aukkopaikan ohi, niin kyllä alkoi poisto-operaation jälkeen heti viima puhaltaa niityllä talon seinustalla ikävämmin kuin ennen. Silloin kun ostettiin talo, oli kuusiaita kasvanut aivan kiinni talon nurkkaan, että ei sekään toki hyvä ole. Mutta melkoinen viiman pysäytyskyky tuolla systeemillä kyllä on. Muistelen jostain lukeneeni, että paras tuulensuoja onkin lehtevä pensaikko tai muu tiheä kasvillisuus, josta tuuli kuitenkin pääsee läpi, mutta ikäänkuin rikkoutuu matkalla. Jos tuulensuoja on täysin lävitsepääsemätön, se ei niinkään hajota ja lopeta, vaan siirtää ilman liikettä.

Kuusiaidassa on parissa kohtaa melko suuria kuolleita puita.

Ongelma tämän kuusiaidan, vai pitäisikö sanoa aidanteen kanssa on nyt se, että se jatkaa kasvuaan ja haarat ovat heikot ja osittain ne myös kuristavat toisiaan. Tämän kuusiaidanteen elämä tulee siis jossain vaiheessa päättymään omaan mahdottomuuteensa. Aina kun ajattelen tätä asiaa pidemmälle, tiedän, että aita pitäisi uusia kokonaan. Mutta sitten taas… Oon kuitenkin jo sen ikäinen, että jos nyt kaadan ja istutan uuden aidan, niin luvassa on käytännössä loppuelämä tuulisella tundralla. Kun nyt taas voin istuttaa kuusiaidan suojaamaan puutarhaan turvallisin mielin lähes mitä vaan.

Toisaalta, jos nyt istutan puutarhaan puita ja pensaita, jotka tottuvat kuusiaidanteen (otetaan nyt tämä paremmin kuvaava sana käyttöön) suojaan, niin sinä päivänä kun kuusiaidanne lopullisesti romahtaa, romahtaa myös muu puutarha joka on tottunut lempeään mikroilmastoon.

Tässäpä herää hyvä kysymys, että kenelle oikeastaan teen tätä puutarha? Itselleni vai tuleville sukupolville?

Kun miettii tätä kuvaa, joka roikkui kehystettynä Mannerheimin kanssa tuvan seinällä, talon entisen emännän sängyn päädyssä, niin tästähän ei paljoa ole enää jäljellä. Oon pystynyt paikallistamaan tuon kivillä reunustetun käytävän, osa vadelmista on täällä yhä ja nuo ’Plenus’ valkonarsissit ovat siellä täällä. Vaikka puutarha on ollut aikalaisten kertoman mukaan pysäyttävä kokemus runkoruusuineen kaikkineen, niin jäljellä on vain yksittäiset kasvit, lupiinit, kuvat ja muistot. Elleivät lapset jää asuttamaan kotitaloa, niin lähes kaikki häviää yhden sukupolven loppumetreillä heittämällä. Jopa jykevät kuusiaidat.

En ole oikein keksinyt tähän ratkaisuja. Yksi vaihtoehto olisi istuttaa viereen uudet aitataimet, mutta se ei ole mahdollista. Kuusiaita kasvaa kujan reunassa ja lähtee talon kulmalta jolloin ainut suunta olisi taloon päin ja keskeltä taloa lähtevä aita näyttäisi ensinnäkin oudolta ja peittäisi sekä maisemat että talon oudosti.

Kuusiaitaa joutuu nyt jo leikkaamaan tien vierestä siten, että se tulee näyttämään aivan oudolta muutaman vuoden päästä, kun alaosaa on kavennettu, mutta yläosaa kaventamaan tarvittaisiin vuokrattava nostin kerta vuoteen, mikä sekään nyt ei ihan mahdollista ole.

Enpä tiedä, hiukkasen rasittava tilanne. Luulen, että lopulta päädyn siihen, että en tee aidanteelle mitään. On se nimittäin niinkin, että iso osa musta on sitä mieltä, että n. 25 vuoden maallemuutosta ja omasta puutarhasta haaveilun jälkeen oon ansainnu vaan kökkiä täällä täysin ”omaan läjääni”. Eli haahuilla pihalla yökkäreissä kaikkina vuorokaudenaikoina tukka ja tupa sekasin, kasvattaa nokkosia ja metsämansikoita ja tehdä justiinsa sitä mitä huvittaa ja jättää tekemättä vielä enemmän.

Samaan aikaan tunnen, että tämä ei ole mun puutarha. Tämä on Aunen, maan öttiäisten, kimalaisten, hömötiaisten, mun lasten ja lastenlasten. Ja olen taas alkupisteessä.

Sain muuten kuvattua hömötiaisen!

Näitä on meidän lintulaudalla näkynyt parhaimmillaan kolme kerrallaan. Ikkunasta saakka ei vaan oikeen erota, että onko kyseessä kuusitiainen vai hömötiainen, sen haittapuolen oon huomannu näissä vanhoissa aaltoilevissa ikkunalaseissa :D

Mutta nytpä olisi mielenkiintoista kuulla mitä mieltä ootte tämän kuusiaidan kohtalosta?