Kolumni

Mitä saisi olla?

KOLUMNI 5/2026

Kasvien värit, tuoksut ja maut riippuvat geenien yhteispelistä. Vähän ympäristöstäkin, mutta geenit asettavat tiukat rajat ympäristön mahdollisuuksille. Luonnossa kaikki kasvien ominaisuudet palvelevat vain kasvien itsensä eloonjäämistä ja lisääntymistä, mutta me ihmiset usein haluamme kasveilta vähän enemmän. Kauniimpia värejä, hienompia tuoksuja, parempia makuja. Silloin kasvit pitää irrottaa luonnonvalinnan alta ja alkaa valita itse. Paras tapa tehdä se on muokata geenejä suoraan, ei risteyttämällä, vaan poistamalla tai lisäämällä niitä, luomalla uusia geeniyhdistelmiä keinotekoisesti.

Lähes kaikkia kasvien ominaisuuksia voi muokata geneettisesti. Kasvien rakennetta ja lehtien värejä voi muutella, kukintaa nopeuttaa ja ajoittaa tarkemmin, leikkokukkien kestävyyttä maljakossa voi pidentää ja kukkien värejä ja tuoksuja muunnella. Melkein mielin määrin, mutta ei ihan.

Halusiko joku sinikukkaisia ruusuja, siis oikeita, ei värjättyjä? Kokeillaan. Otetaan kemiallisesta työkalupakista geenisakset, leikataan sinivärigeenejä vaikkapa ritarinkannuksista (Delphinium) ja liimataan ne sopivaan paikkaan valkoisen ruusun genomiin. Oho. Ei niistä ihan sinisiä tullut, mutta sinisävyisiä kyllä, sanotaanko malvanvärisiä. On makuasia ovatko ne kauniita. Joka tapauksessa väri periytyy jälkeläisille.

Monet pitkälle jalostetut kukat, kuten petuniat, eivät tuoksu miltään. Se on tavallaan hinta kestävämmistä kasveista sekä pidemmästä ja komeammasta kukinnasta. Asia vaivasi yhdysvaltalaista tutkijaa Thomas A. Colquhounia, ja lähes sattumalta hän luki tutkimuksen, jossa kirjolehden (Caladium sp.) lehdistä löytyi ”tolkuton” määrä tuoksujen synnyssä tärkeää yhdistettä. Hän sai kuin saikin selville, miten yhdistettä oli syntynyt sellaiset määrät ja onnistui siirtämään koko monivaiheisen biokemiallisen prosessin petuniaan. Tuloksena oli vahvasti ja hyvältä tuoksuva petunia. ”Siirsimme Porschen moottorin Chevroletiin”, Colquhoun kuvaili aikaansaannostaan.

Vihannesten ja hedelmien perinteisessä, aikaa vievässä jalostamisessa on tyydytetty viljelijöiden tarpeita pikemmin kuin kuluttajien mieltymyksiä. Satoisuus, nopeakasvuisuus ja taudinkestävyys ovat olleet keskiössä, ei maku. Tosin ruusukaalit takuulla maistuvat nyt paremmilta kuin 1970-luvulla, eikä se johdu makumieltymyksieni eroista nuorena ja hitusen vähemmän nuorena. Makua parannettiin pikkuhiljaa perinteisin jalostusmenetelmin.

Vähän kitkerä, mutta sitäkin terveellisempi lehtikaali on toinen tarina. Poistamalla kitkeryyden aiheuttavat geenit lajin genomista siitä on tällä vuosituhannella kehitetty pehmeämmän makuisia muunnoksia, joita voi hyvin syödä samalla tavalla kuin lehti- tai jäävuorisalaattia. Lehtikaalin käsiin räjähtänyt kulutus on esimerkki sosiaalisen median voimasta. Lehtikaalia hehkutettiin 2010-luvun alussa, ja tuotanto sekä kulutus nelinkertaistuivat muutamassa vuodessa. Kalliin tutkimus- ja kehitystyön tarkoitus on valmistaa ihmisille sitä, mistä he ovat valmiit maksamaan.

– Johannes Enroth

Kolumnisti on eläkkeellä oleva kasvitieteilijä ja sammaltutkija Helsingistä. Hän kertoo kasvimaailman ilmiöiden taustoista.