Ulos takapajulasta

Pajut ja lepät ovat suomalaisille perin tuttuja pensaita ja puita, mutta aika harvoin niitä näkee istutettuna puutarhoissa. Etenkin pajuja pidetään harmillisina tunkeilijoina, jotka revitään pois melkeinpä autopilotilla ja lasittunein silmin. Myönnän, olen tehnyt sitä itsekin mökkimme takapihalla, ”takapajulassa”. Olisikohan aika vähän hieraista silmiä ja tarkistaa asenne?

KOLUMNI 3/2023

Suomessa on peräti 20 luonnonvaraista pajulajia (Salix). Suomi on pajujen maa, koska ne viihtyvät pohjoisilla leveyksillä ja ovat sangen vaatimattomia kasvupaikkansa suhteen. Istuttamisen jälkeen niitä on tosin syytä kastella kunnolla ja usein. Pajut edistävät pölyttäjien hyvinvointia. Kukkiessaan aikaisin keväällä ne ovat talvihorroksestaan heräilevien mehiläisten ja kimalaiskuningattarien ensimmäisiä ravintokasveja. Norkoissa on runsaasti mettä ja siitepölyä.

Pajuista tulee ensimmäisenä mieleen pensasmainen kasvutapa, mutta ne ovat hyvin monimuotoisia. Nopeasti kasvaviksi ja helppohoitoisiksi maanpeittopensaiksi käyvät harmaasävyinen paljakkapaju (S. glauca ’Haltia’) tai kiiltävälehtinen peittopaju (S. × aurora ’Tuhkimo”). Molemmat ovat FinE-kasveja eli edustavat tutkitusti terveitä ja Suomen oloissa menestyviä kantoja. Muotokirjon toista ääripäätä edustavat salavat. Upea, jopa 10-metriseksi kasvava terijoen­salava (S. euxina ’Bullata’) on pyöreän latvuksensa vuoksi aivan omannäköisensä. Ahkerasti leikkaamalla sen saa pidettyä pensasmaisena. Näiden ääripäiden välissä on koko joukko pensasmaisia pajuja eli valinnanvaraa riittää.

Lepätkin (Alnus) ansaitsisivat jonkinlaisen kunnianpalautuksen puutarhakasveina. Lepät eivät kuulemani mukaan edes vesoina maistu myyrille, jäniksille tai hirvieläimille, joten siinä on hyvä syy istuttaa niitä. Varisseissa lehdissä on paljon juurimikrobien ilmasta sitomaa typpeä ja siksi lepät hoitavat lannoituksensa itse. Harmaalepän istuttaminen on ystävän teko sekametsissä viihtyville pyille, joiden tärkeintä talviravintoa ovat lepän norkot.

Sekä terva- että harmaaleppä (A. glutinosa, A. incana) ovat hyviä varjopuita ja leikattuina sopivat pensasaidaksi. Tervaleppä kasvaa isoksi ja uljaaksi puuksi, mutta jos tilaa ei ole liiaksi asti, kapeakasvuinen pilaritervaleppä (f. pyramidalis ’Sakari’) on nappivalinta. Harmaaleppä on Suomen puista nopeakasvuisin ainakin 30-vuotiaaksi asti. Paljon hitaammin kasvaa erikoisen näköinen ”mutantti” mukuraharmaaleppä (f. gibberosa), jonka runko on muhkurainen ja kuhmurainen. Makuasia, onko se kaunis, mutta huomaamatta se ei ainakaan jää. Pidän kovasti liuskalehtisestä sulkaharmaalepästä ­(f. laciniata), joka on Etelä-Savosta löytynyt harmaalepän muoto, ei siis jalostettu. Mainitaan vielä punaharmaaleppä (f. rubra), jolla on punavihreät lehdet. Harmaaleppä tarjoaa paljon erilaisia mahdollisuuksia.

Pienetkin puut on syytä istuttaa vähintään muutaman metrin päähän rakennuksista, isoiksi kasvavat vielä kauemmas. Silloin latvus, oksat tai juuret eivät kasva rakennuksiin kiinni ja mahdollisesti vahingoita niitä.

– Johannes Enroth

Kolumnisti on eläkkeellä oleva kasvitieteilijä ja sammaltutkija Helsingistä. Hän kertoo kasvimaailman ilmiöiden taustoista.

Kiinnostuitko?

Tilaa Kotipuutarha-lehti nyt tutustumishintaan.
Saat seuraavat 4 lehteä vain 29 €!

Tilaa nyt

Tilaa Kotipuutarha-lehti

Tutustumistarjous 4 lehteä 29 €
Tilaa nyt