Kolumni

Sukupuuttoon ja takaisin?

KOLUMNI 10/2026

Planeetaltamme tunnetaan noin 400 000 kasvilajia. Niistä arviolta 140 000 on eriasteisesti uhanalaisia, ja sukupuuton partaalla keikkuu sellaiset 6500 lajia. Siitä partaalta on viimeisten 250 vuoden aikana pudonnut sukupuuton syöveriin 600–850 lajia. Nämä sukupuutot ovat ihmisen aiheuttamia. Vauhti ylittää luonnollisen ”taustasukupuuton” yli 500-kertaisesti. Voiko kadonneita kasvilajeja enää koskaan herättää henkiin?

Tieteellisissä herbaarioissa on näytteitä kaikista sukupuuttoon kuolleista lajeista. Jopa satoja vuosia vanhoissa kuivankäppyräisissä näytteissä voi olla elinkykyisiä, kuivuutta kestäviä siemeniä tai solukoita, joissa henki vielä pihisee. Mahdollisuuksia niiden käyttämiseen lajien ylösnousemuksessa on toden teolla alettu selvittää vasta äskettäin. Ehkä joku vielä muistaa uutisen vuodelta 2012, jolloin Silene stenophylla -kohokin 32 000 vuotta Siperian ikiroudassa uinuneen siemenaiheen pienestä solukonriekaleesta saatiin itämään elinvoimaisia kasveja.

Jos lajista on itämiskykyisiä siemeniä tai solukoita sisältävä näyte, sehän ei tarkkaan ottaen ole kuollut sukupuuttoon, vaikka sitä ei luonnossa enää tavattaisi. Mutta mutta… vaikka siemenet saataisiin itämään, pystyykö laji lisääntymään luonnossa vai jääkö sen olemassaolo ihmisen varaan? Jos laji onkin kaksikotinen, siemenet tietenkin tulevat emiyksilöstä, ja jos hedeyksilöitä ei ole, suvullinen lisääntyminen on mahdotonta. Silloin voidaan yrittää pölyttämistä ja hedelmöittämistä jonkin elossa olevan lähilajin siitepölyllä.

Suhtaudun lajien henkiin herättämiseen suurin varauksin.

Herbaarionäytteiden käyttäminen näihin tarkoituksiin ei ole ongelmatonta. Historiallisesti arvokkaat tai tieteellisesti korvaamattomat näytteet halutaan pitää ehjinä eikä niistä saisi poistaa mitään, mitä ei voi palauttaa. Kompromisseja on varmaankin pakko tehdä, sekä eettisiä että tieteellisiä. Jos kadonneesta lajista on yksi ainoa näyte, pitääkö sitä varjella kaikelta tyyliin ”katsoa saa, mutta ei koskea”? Vai saisiko siitä vähän vahingoittamalla ottaa joku hyöty irti, jopa herättää laji henkiin?

Henkiin herätettyjä lajeja voidaan palauttaa luontoon, mutta käytännössä se vastaa vieraslajin vapauttamista uuteen ympäristöön. Riskit ovat valtavat. Laji voi äityä haitalliseksi ja syrjäyttää heikompia kilpailijoita, tai se voi risteytyä lähilajien kanssa ennalta-arvaamattomin seurauksin. Suhtaudun lajien henkiin herättämiseen suurin varauksin, oli kyseessä sitten villamammutti, tasmanialainen pussihukka tai mikä tahansa kasvilaji. Yksittäisten kadonneiden ominaisuuksien palauttaminen ei arveluta yhtä paljon. Kiinanruusun (Hibiscus) sukulaisen, Havaijilla kotoperäisen Hibiscadelphus wilderianus -lajin viimeinen yksilö kuoli vuonna 1912. Sen kuivuneista kukista saatiin kuitenkin eristettyä tuoksugeenit, jotka ympättiin hiivaan. Siinä se oli – yli sata vuotta sitten kadonnut monivivahteinen tuoksu, hiukan sitruksinen, vähän timjamimainen ja hitusen katajamainen, mutta nyt hiivassa.

– Johannes Enroth

Kolumnisti on eläkkeellä oleva kasvitieteilijä ja sammaltutkija Helsingistä. Hän kertoo kasvimaailman ilmiöiden taustoista.