Blogi Somepuutarhuri Johanna Rönnlöf

Vanhan ajan marjojen makua metsästämässä

Mun isoäidin puutarhassa kasvoi mustaherukka, jonka maku pesee mennen tullen kaikki uudet ”sitä aitoa vanhan ajan makua” surkeasti tavoittelevat lajikkeet. Aina jos joku kysyy että mikä lajike olisi hyvä, voin todeta vain, että mikään markkinoilta löytyvä ei kelpaa, jos on joskus maistanut näitä.

Yksikin sukulainen tätä pohti, mutta päätyi kuitenkin ostamaan kaupasta jonkin ”terveen” ja ”vanhan ajan mustaherukan makuisen” lajikkeen ja sai pettyä. Maku ei vaan ollut lähimaillakaan yhtä hyvä.

Usein juuri terveydellä ja äkämäpunkittomuudella näitä uusia lajikkeita mainostetaan ja monta vanhan kannan marjapensasta onkin varmasti vuosien saatossa häipynyt ajasta ikuisuuteen kun on kuviteltu, että saadaan jotain parempaa.

Meillä on täällä 100 -vuotiaassa pihassa myös mustaherukkaa siellä ja täällä ja joka kesä huomaan myös uusia siementaimia. Mutta vanha pihapa ei takaakaan aina makua. En tiedä olisiko talon entinen emäntä, aikoinaan Harvialan myyntiesittelijänä toiminut puutarhuri Aune, yksinkertaisesti vaihtanut koko pihan pensaat jossain vaiheessa. Sillä mun isoäidin kotitalo on tässä aivan samoilla seuduilla ja veikkaanpa, että 1900-luvun alkupuolella kun nämä tuvat on rakennettu, on mustaherukka ollut mustaherukka, eli samaa sarjaa koko kylässä ja viereisissäkin kylissä.

Voi myös olla, että mun isoäidin herukat onkin peräisin suomenruotsalaiselta seudulta, siinä on saattanut jo löytyä jotain eroavaisuutta kannan alkuperässä. Isoäitini nimittäin muutti läheiseen täysin ruotsinkieliseen kylään, johon taimia on saattanut kulkeutua hyvinkin paljon kauempaa pitkin suomenruotsalaista rannikkoa. Ja sekin on mahdollista, että isoäitini on yksinkertaisesti ostanut taimia jossain vaiheessa taimikaupasta, kuka tietää! (Itseasiassa ehkäpä joku tietääkin, joten tätä pitänee selvitellä :D)

Oli miten oli, olen saanut isoäitini puutarhasta aikoinaan pari oksaa, joista kasvatin Helsingin kasvimaalle tämän ihanan herukan. Mustaherukka tekee kiitollisesti juuria taivukkaisiin, joten yksi kesä yleensä riittää taimen juurtumiseen, jotta pääsee sitten hyödyntämään lokkukesän ja syksyn parhaat istutuskelit. Helsingin palstalta en kuitenkaan uskaltanut lehtokotiloiden pelossa pensasta siirtää, joten sain onneksi pari uutta oksaa, jotka muutama kesä sitten peittelin sellaisenaan kasvimaan penkkiin. Penkistä onkin muodostunut nyt oikea rescue-penkki, jossa muutkin isoäitini puutarhan aarteet jatkaa elämäänsä.

Nyt odotellaan, että saadaan tästä pensaasta taivukas myös sille sukulaiselle, joka ei uskonut, ettei tätä herkkua taimikaupoilta löydy :D

Tämä herukka tekee melko hyvän kokoisia, aromikkaita ja makeita marjoja ilman tympeää karvautta, joka uusimpien lajikkeiden kuoressa usein maistuu. Parhaimmillaan nämä ovat tietenkin auringon kypsyttäminä ja lämpiminä, suoraan puskasta poimittuina. Mutta kuori näissä on niin ohut, että se ei kestä lainkaan kuljetusta. Juuri kuljetuskestävyyshän onkin se syy, minkä vuoksi uudet lajikkeet usein maistuvat heikoilta korvikkeilta verrattuna vanhoihin herkkuihin, jotka täytyy kerätä varovasti käsin ja käyttää heti. Toivotaan, että puutarhakulttuuri jatkossa kohentuisi sen verran, että lajikkeita kannattaisi kehittää ihan vain kotipuutarhureita ajatellen, eikä pelkästään ruoan tuotantoa ja kuljetusta ajatellen.

Koska vanhan ajan marjamauista ei voi puhua ilman mesimarjamainintaa, niin siitäkin vielä muutama sana. Mesimarjat istutin paikoilleen tässä videossa ja viime kesänä saatiin ensimmäisiä maistiaisia sadosta. Selväksi tuli, että mesimarjan täytyy antaa kypsyä aivan täysin ylikypsäksi, jotta maku olisi juuri kuin se ihana muisto lapsuudesta.

Penkki, jossa käytin ”100% biohajoavaa katetta” ja sen päällä haketta, ei selvästi pääse leviämään yhtä hyvin kuin toinen, jossa katteena on pelkkä hamppusilppu. Pitäisikin poistaa katekangas kokonaan, se ei edes vaikuta rikkaruohoihin juurikaan sen paremmin ja lisäksi oon ymmärtänyt myöhemmän tutkimisen kautta, että se ei lupauksista huolimatta edes voi olla täysin maatuva. Maatumista mittaavat kokeet suoritetaan ilmeisesti niin erilaisissa olosuhteissa, että kotipuutarhassa ei päästä vastaaviin. Oli miten oli, vaihtoon ne menee ihan siksikin, että mesimarja pääsisi helpommin rönsyjensä avulla leviämään.

Toinen huomio on, että mesimarja todella tarvitsee kosteutta, muuten marjat eivät kehity, vaan kuivuvat pois rupisina köppänöinä. Taisinkin videossa jo vihjata, että kasvulava ei ole optimaalinen paikka mesimarjoille ja tähän astinen kokemukseni kyllä vahvistaa asian. Meillä katteilla suojatussa maassa kosteus nousee ja pysyy aika hyvin, mutta silti kuivuuden vaikutus näkyy mesimarjan sadossa. Joten maan laatuun ja paikkaan kannattaa tämän kanssa kyllä panostaa.

Karviaisiakin puutarhasta löytyy ja niitä pitäisikin tänä kesänä hiukan hemmotella, ennen kuin kuolevat kokonaan vadelmapusikoiden alle. Monta tämmöistä puskaa löytyy, jotka tarvitsisivat ympäristön raivausta, leikkausta, lannoitusta ja valoa. Pienin meidän perheestä rakastaa karviaisia, joten näille täytyy kyllä alkaa tekemään hoitotoimenpiteitä.

Palkinnoksi vielä loppuun saakka kahlanneille vinkki lähestyvään marjasesonkiin. Kympin auringonvarjo! Tämmönen on helppo tökätä juuri siihen missä kökit keräämässä marjoja ja ai että miten homma muuttuu heti 1000 kertaa miellyttävämmäksi. Ainakin itse koen auringonpaahteen usein ihan paniikkia aiheuttavana asiana, mutta tämän ratkaisun kanssa tulee vaan hyvä mieli :)

Ihanaa, sadon täyteistä marjakesää! <3 Kohta loppuu kesän ”pitäisi sitä ja pitäisi tätä” hoppu ja alkaa tämä ihana keräämisen aika…