Kolumni

Jokaisen oikeudet?

KOLUMNI 1/2025

Suomi on paratiisi. Meillä on niin paljon itsestään selviä asioita. Totta kai voin mennä metsään poimimaan marjoja tai sieniä, tai vain nauttimaan luonnosta, kunhan pysyttelen poissa pihoilta ja asumusten välittömästä läheisyydestä. Kaikkihan nämä tietävät, siis nämä jokaisenoikeudet.

Vanha totuus on, että oikeuksia ei saa, ellei niitä osaa vaatia. Jokaisenoikeudetkaan eivät syntyneet itsestään, vaan saamme kiittää niistä erästä sisukasta ja päättäväistä naista. Palataan ajassa yli sadan vuoden taakse Suomen suuriruhtinaskuntaan ja Saimaalle. Ilma Lindgren, Ruokolahden tyttöjä, oli syyskuussa 1914 kolmen ystävänsä kanssa soutelemassa saarelta saarelle puolukoiden perässä. Marjoja oli jo ehditty poimia aika lailla, ja naiset päättivät pitää vähän taukoa. He laittoivat puolukat piiloon oksien alle ja kävelivät läheiselle talolle kysymään nöyrästi, josko herrasväeltä saisi tilkan kahvia. Se oli heille virhe, mutta meille onnenpotku, jolla oli kauaskantoiset seuraukset.

Talon isäntä veljineen löysi kahvinkipeiden naisten marjakätkön eikä ilahtunut siitä yhtään. Kun pahaa-aavistamattomat marjastajat palasivat, isäntä vaati osaa puolukoista itselleen – nehän oli sentään poimittu hänen mailtaan. ”Ei tule kysymyksenkään, marjat kuuluvat poimijoille!” Kapinoinnista kiukustuneet miehet veivät kaikki puolukat.

”Ei tule kysymyksenkään, marjat kuuluvat poimijoille!”

Ilma Lindgren ei moista omavaltaisuutta sulattanut. Hänellä oli mielestään oikeus poimia puolukkaa metsistä. Samanmielisen miehensä luvalla Ilma haastoi isännän ja tämän veljen oikeuteen marjojen varastamisesta. Oikeusprosessi oli pitkä. Kihlakunnanoikeus ja hovioikeus asettuivat maanomistajan puolelle, mutta sitkeä Lindgren halusi katsoa asian loppuun asti. Kiitos Ilma: vuonna 1920 korkein oikeus päätti, että marjat kuuluvat kuin kuuluvatkin poimijalle. Ratkaisun takana oli silloisen yhteiskunnan rakenne, eivät niinkään mitkään ikiaikaiset kirjoittamattomat lait. Suomessa oli paljon köyhää, maatonta väestöä, joka sai tärkeitä tuloja myymällä marjoja kaupunkilaisille.

Jokaisenoikeus on lupa käyttää luontoa, mutta mitä tahansa ei saa ottaa. Luonnonmarjoja ja sieniä saa poimia, mutta ei villiintyneitä herukoita. Maasta saa kerätä käpyjä ja oksia, mutta puista kerääminen edellyttää lupaa, tulen tekemisestä puhumattakaan. Jokaisenoikeus tuo symmetrisesti mukanaan jokaisenvastuun, mikä usein tahtoo unohtua. Vastaavia luonnonkäyttöoikeuksia on muissakin Pohjoismaissa Tanskaa lukuun ottamatta, sekä Sveitsissä ja Skotlannissa. Ainakin Suomen rajojen sisäpuolella oikeudet koskevat kaikkia, kansalaisuudesta riippumatta. Onko tämä oikein ja perusteltua? Jo 1970-luvulla todettiin keskieurooppalaisten turistien käyttävän hyväksi suomalaisten ”sinisilmäisyyttä” ja vahingoittavan luontoa erityisesti Lapissa. Nykyään marjayhtiöt saavat voittoja hyväksikäyttämällä jokaisenoikeuksia ja thaimaalaisia köyhiä, jotka saattavat joutua ihmiskaupan uhreiksi. Vika ei ole heissä eikä oikeuksissa vaan moraalittomissa oikeuksien väärinkäyttäjissä ja ihmisarvon halveksijoissa.

– Johannes Enroth

Kolumnisti on eläkkeellä oleva kasvitieteilijä ja sammaltutkija Helsingistä. Hän kertoo kasvimaailman ilmiöiden taustoista.