Blogi Somepuutarhuri Johanna Rönnlöf

Ensimmäinen vuosi omassa puutarhassa

Ja omassa kodissa. Kaikki oli outoa, tavallista ja maagista. Ensimmäinen vuosi tämän 100-vuotiaan puutarhan uutena emäntänä.

Oikeasti emäntä -sana ei kyllä kuvaa mua mitenkään päin. Emäntähän tarkoittaa ihmistä joka ei ole tämmöinen huithapeli laisinkaan. Emäntähän olisi jo tehnyt tässä pihassa vaikka mitä… Mutta en nyt keksinyt parempaankaan.

Vuosi ollaan tässä jo siis asuttu, joten katsotaan mitä kaikkea vuoteen mahtui! Nyt luvassa täysin sekalaisia kuvia ja tunnelmia vuoden varrelta ilman sen kummempaa sensuuria.

Ensimmäinen kuva muuton jälkeen oli tämä. Me todellakin muutettiin täysin rempan keskelle ja kissa piiloutui ensimmäisen päivän ajaksi eristepaalien väliin lämpimään.

Tiskaus hoidettiin ensimmäisen puolen vuoden ajan kylppärissä ja vasta kesällä saatiin keittiö käyttöön. Tuntuu hullulta näin jälkikäteen, mutta asuuhan moni toisaalta kokonaan ilman juoksevaa vettä jne. Koko tuo talvi ja kevät oli kyllä semmoista säätöä ruoanlaiton ja muun kanssa, että siinä ei paljon puutarha ehtinyt pyörimään ajatuksissa. Ehkäpä tämän koko kuvakavalkadin todellinen tarkoitus onkin selitellä sitä miksi puutarhassa ei tapahtunut juuri mitään…

Aloitin itse uudet työt reilu vuosi sitten loka/marraskuussa ja uudessa paikassa taas reilun kuukauden kuluttua siitä joulukuussa, joten sekin toi mukanaan uudet kuviot ja mm. tunnin työmatkan suuntaansa nykyisissä hommissa. Eipä sillä, näin vielä suht pienten lasten äitinä tunnin ajelu täydessä hiljaisuudessa tai puutarhapodeja kuunnellen on silkkaa luksusta. Ja etäpäivät tässä kodissa on kyllä ihania, kun ympärillä on kaunista katseltavaa ja leivinuunissa rätisee tuli. Haaveilen aina, että tauolla kävisin ihan ulkona asti happihyppelyllä, mutta totuus on, että yleensä en nokkaani pihalla näytä, kun en malta irtautua töistä.

Mutta eteenpäin! Seuraava kuva onkin matkalta töihin. Tuo ei ole aurinko. Se on kuu.

Tämän postasinkin joskus instaan saatesanoilla ”on maisemia kotimatkalla ja on maisemia kotimatkalla”. Vanha klisee siitä, että pimeys ei ole samanlaista maaseudulla vrs. kaupungissa pitää paikkansa.

Viime talven aikana lapset hiihti paljon, emäntä varmaan kerran. Kuvasin kuitenkin sukset :D

Lunta tuli aivan älyttömiä määriä ja kuusiaidasta yksi kuusi alkoi uhkaavasti kallistua kohti taloa. Niinpä sitä piti vähän karsia. Tässä operaatio vauhdissa…

Pahimmassa väliaikaiselämässä kahvinkeitin oli eteisen ikkunalaudalla. Niinä päivinä kun lähden töihin paikan päälle, heräilen siinä viiden aikoihin. Tämä on mainittava, sillä oon täysi iltavirkku ihminen ja herääminen aamuyöllä on vastoin mun kehon jokaisen solun soluhengitystä. Mutta tiettekö, lopulta tosta kylppäritiskausajasta ja aamukahveista vessassa jäi ihan hyvät muistot. Meillä ei ensimmäiseen pariin kuukauteen toiminut edes netti, ja se jos mikä oli ihana kokemus.

Huomasin silloin vuosi sitten, että mun keskittymiskyky oli jotenkin hävinnyt. Ajattelin että se palautuu parissa viikossa, kun kännykkää ei pääse selaamaan, mutta kyllä olo alkoi helpottaa vasta sen kahden kuukauden jälkeen. Aikamoista mitä tää somettaminen ja kaikkien Wilma ym. viestien jatkuva kilahtelu puhelimeen tekee ihmiselle. Ja itse en ainakaan _pysty_ lopettamaan netin käyttöä ilman tämmöistä totaalista tilannetta, että sitä ei oikeasti ole käytettävissä.

Vielä kuva näistä kuutamon valaisemista öistä. Ne on jotain aivan käsittämätöntä. En oo koskaan kokenut mitään vastaavaa missään. Pohjoisessa oon toki ihaillut revontulia ja tähtitaivasta, mutta oli jotenkin eri asia kun tää magia ympäröi meidät meidän omassa kodissa.

Istuin viime talvena usein siis aamupalalla vessanpöntön (kannen! :D) päällä istuen (muuta tuolia ei eteisessä ja vessassa ollut) syömässä aamupalaa pelkässä kuutamon valossa. Ja välillä kävin ihan ulkona keskellä yötäkin ihmettelemässä täyttä hiljaisuutta ja outoa maailmaa. Tässäkin kuvassa taivaalla möllöttää siis pelkkä kuu!

Pakkanen paukkui parhaimmillaan -34 asteessa ja jossain vaiheessa saatiin onneksi myös maalämpö toimintaan. Sehän kelpasi Maine Coolille.

Täytyy sanoa, että patterit ikkunoiden alla on kylä hieno keksintö. Vaikka lämpöä niistä tuntuu tulevan vain ihan pikkuisen, leviää tasainen lämpö tupaan ihan eri tavalla kuin pelkkiä tulisijoja lämmittäessä. On silti hyvä, että tulisijat on olemassa. Jos tulee vaikka pitkiä sähkökatkoja niin silloin ei maalämpökään toimi. Leivinuunissa tulee pidettyä tulta talvella, jotta piippu ei vallan kylmene ja etenkin viime talvena tehtiin siinä myös paljon pataruokia, kun varsinaista keittiötä ei vielä ollut. Nyt oon innostunut tekemään siellä puuroja. Sillä ehkä mikään ei oo niin täydellistä lohturuokaa kuin uunissa hautunut puuro ja mustikkakiisseli.

Vähitellen sitten valo alkoi lisääntyä ja huonekasvitkin alkoi toipumaan talven koettelemuksista. Tämä enkelinsiipi on nyt jopa kukkinut!

Lunta riitti helmikuussa yli polven. Ja maaliskuussa pystyi ottaa jo aurinkokylpyjä talon itäseinustalla.

Random herkuttelukuva rempan keskeltä.

Tuvan lattialla säilössä olleet daaliat alkoi heräilemään muistaakseni jo helmikuussa…

Tämä kuva taisi olla maaliskuulta eikä tuossa peilikirkas jää ole edes pahimmasta päästä. Mutta kyllä nuo pääkallokelit oli melkoinen kokemus ja niitä riitti :D 10 kilsan matkalla jään päällä oli lähinnä vettä ja kolme kuusenhavua.

Tässä haaveiltiin Maine Coolin kanssa toimivasta keittiöstä ja ihailtiin betonista valettua tiskipenkkiä :)

Maaliskuun lopussa jouduin sairaalaan kohdunulkoisen raskauden vuoksi ja leikkauksesta toipuessa menikin sitten näin jälkikäteen ajateltuna varmaan pari kuukautta puolikuntoisena. Tästä voisi oppia ainakin sen, että noin suuren verenvuodon ja leikkauksen jälkeen kannattaisi levätä se pari viikkoa ihan oikeasti. Ehkäpä palautuminen olisi sitten ollut nopeampaa. Onneksi tähän ei liittynyt mitään lapsihaaveita tms. vaan ihan vain kierukka oli ollut huonosti ja lopulta väärään paikkaan päätynyt alkio räjäytti mun munasarjan (EDIT: munanjohtimen siis! No samesame :D) Oli onni, että synnytyssairaala oli lähellä ja siellä tiedettiin enemmän naisten anatomiasta kuin allekirjoittanut itse.

Nyt jos joku miettii, että miksi tästä pitää puutarhablogissa kertoa, niin ensinnäkin siksi, että tämä vaikutti aika paljon just silloin kun puutarhurilla alkoi olla pihansa kanssa vähän kiire ja toisekseen siksi, että näistä asioista puhuminen on tabu, jota haluan itse rikkoa aina kun mahdollista.

Pohdin tätä myös maallemuuton kannalta. Nykyään ei ole enää ihan itsestäänselvää mihin kannattaa perhettä perustaa ja itse naisena kyllä miettisin näitä asioita jos valitsisin kotipaikkaa.

Vaikka me asutaan alle 30 min päästä Vaasasta, niin esim. ambulanssilla kestää tänne aika kauan. Tätäkin tuli kuluneen vuoden aikana testattua ja opittiin mm. että vaikka hätäkeskus ei pyydä reittiohjeita, ne kannattaa omatoimisesti antaa. Muuten navigointi ohjaa metsään, eli siis ihan metsätielle. Pääsee sitäkin kautta tietty, mutta vähän hankalampaa ehkä.

Jotenkin sitä ajattelisi, että tässä maailmantilanteessa olisi tärkeää nimenomaan pitää maaseutu asuttuna ja kaikki infra toimivana. Keksin parikin tilannetta, jossa voisi olla hyvä, että sairaanhoito olisi mahdollisimman hajautettua. Mutta täytyy rakentaa sitä omaa infraa tänne omalle tontille sitten vähitellen. Bunkkeria en vielä suunnittele, mutta maakellari olisi kyllä jo niin kovasti tarpeen. Tämä vanhan talon kunnostus on kuitenki semmonen maratooni, että turha haaveilla vielä vähään aikaan moisesta. Yläkerta on vielä vaiheessa ja ollaan koko perhe täällä alakerrassa, me vanhemmat nukutaan eteisessä :D

Tässä taitaa olla ainut kuva meidän kylppärin tiskijärjestelyistä jotka näkyy tuolla taustalla. Etualalla lapsen kylvämä ikkunakurkku, jonka meidän perheen uusi jäsen järsi lopulta katki.

Tämä mustanenäinen rakas on se perheen uusi jäsen. Hän on Tassu ja hän on maailman paras hiirikissa. Jo-ka päi-vä tyyppi saalisti 2-3 jyrsijää! Aivan upea kaveri ja niin tarpeellinen työpari täällä maalla viljapeltojen keskellä. Musta on vähän harmi itseasiassa, kun kissoja ei koskaan tituleerata ihmisen parhaaksi ystäväksi, sillä onhan kissalla ja ihmisellä tuhansien vuosien mittainen yhteistyö maanviljelyksen ja jyrsijöiden hallinnan kanssa. Kun vertaa tätä maatiaiskissaa ja meidän Maine Coolia, niin huomaa kyllä mitä ihmisen masinoima parinvalinta saa aikaan. Maine Cool on aivan coolina kun Tassun saalis kipittää hänen mahakarvojensa alle piiloon. Hän saattaa haistella hiiren nenää hellästi ja antaa tyypin sitten jatkaa matkaansa. Että kyllä oltaisiin pulassa, jos maatiaiskissat häviäisivät tästä maasta. Ja oon kuullut, että moni kissaton maatila jo onkin pulassa kun jyrsijäpopulaatiot on räjähtäneet käsiin. Mutta onneksi vielä löytyy näitä kissoja, joilta homma hoituu!

Huhtikuussa mahtavat lumimassat alkoi vihdoin sulaa ja nähtiin ensimmäinen sisilisko. Näitä meillä on paljon ja aikaisemmin oli myös kyykäärmeitä, mutta tänä kesänä vain lapset näkivät muutaman kyyn. Aikaisempina kesinä niitä on näkynyt harva se päivä. Kyytkin saavat meidän pihassa metsästää jyrsijöitä aivan vapaasti, vaikka lapsia ärsyttääkin kulkea kumppareissa. Meidän lapset on onneksi jo sen verran isoja, että osaavat jo vähän varoa.

10.4. oon näköjään jo ulkoiluttanut toksuherneitä ja esikasvatuksessa olleita sipuleita. Ja jos talvella oli jäätä, niin keväällä on kuraa!

Mutta kevät on ihanaa aikaa, tässä ollaan taas aamiaisella tuoksuherneiden kanssa 14.4. :)

Ja niityllä kukkii jo!

Kylvämäänkin päästiin samana päivänä yhteen kohopenkkiin vaikka ympärillä maa olikin vielä jääsohjoista savivelliä.

Ja sadonkorjuukin aloitettiin talvivalkosipuleilla. Näitähän voi jo tässä vaiheessa alkaa syömään, jos on piilotellut tarpeeksi kynsiä maahan. Nämä oli sellaisesta pehkosta, joka oli ollut maassa useamman vuoden ilman välinostoa. Talvivalkosipuliahan voi kasvattaa ihan perennanakin ja kerätä keväällä lehtisatoa ja aina kun huvittaa ottaa muutama kynsi käyttöön. Ja oi nam miten nuo onkaan hyviä ja öljyisiä!

Niityltä löytyi 1. toukokuuta helmililjoja…

ja auringon lämmöstä nauttivia lapsia :D

Keittiöön näyttää ilmestyneen toukokuussa jo hana ja altaat ja rusomunakoisot ja kärsivät tomaatit siellä myös köllivät toukokuun valossa. Tuossa vaiheessa keskellä huonetta oli vielä sirkkeli jne. mutta vaikka paljon on vielä kesken, niin hyvin rajaamalla alkaa jo näyttää kodilta <3

Aamupalat syödään toki ulkona mahdollisuuksien mukaan!

Isoäidin puutarhasta pelastettujen kasvien penkistä tuli mun tämän kesän suosikki.

Ja scillat täytyy kuvata tietty joka kevät :D

Tuossa muuten näkyykin kuivia nokkosen varsia. Nokkosesta tuli mun viime kevään ehdoton herkku kun tajusin, että sitä ei ole pakko ryöpätä. Paistelin nokkosta menemään pannulla paistettuna ja ai hitto miten se vasta hyvää onkin! Pinaattiin vertaaminen pitäisi kieltää lailla heti! Nokkonen on niin aromaattinen ja ihana, että en malta odottaa että saan taas paistaa sitä lisukkeeksi KAIKELLE. (Tässä toki jokainen noudattaa omaa harkintaa ja ryöppää tarvittaessa)

Näitä alkukesän niittykuvia olisi vaikka kuinka, mutta tässä kohtaa alkaa näyttää siltä, että tästä tulee aika pitkä postaus kun nyt mennään vasta toukokuussa… Joten tyydytään tähän:

Sitten seurasikin ihana korutuomen kukinta! Oon niin iloinen, että oon istuttanut tämän kaunottaren aikoinaan. Jospa ehtisin nähdä sen vielä suurena puuna ja ottaa siitä lisäysmateriaaliakin!

Ja samaan aikaan toisaalla… Villiyrtit kukoistavat! :D

Pakollinen omenapuun kukinta -kuva :)

Samaan aikaan kasvimaalla kukki kesän suosikki eli puna-ailakki. Hän saa jatkossakin levitä kasvimaan kukkapenkissä, niin kaunis ja pitkä kukinta! Ja pakko oli tietty valita kuva, jossa myös kimalaisen takamus. Kimalaiset on parhaita <3

Jos viime vuonna kasvimaan suosikki oli rehuydinkaali ’Tronchuda’, niin tänä vuonna se oli salaatti ’Little Gem’.

Joka vähän kärsi raekuurosta, mutta siitä se kasvu taas jatkui.

Meidän pihaan muutti myös Petteri kaniini sisaruksineen. Lapsethan oli tyypistä aivan innoissaan. Mutta sitten kun he huomasivat, että Petteri popsi kaiken mitä mm. huhtikuussa kohopenkkiin kylvettiin, katkoi auringonkukan taimet, söi suihinsa maissintaimet herneenversot ja varsiparsakaalit, niin lapsetkin alkoi vähitellen ymmärtää, että ehkäpä kaniinien paikka ei olekaan pihassa jossa halutaan kasvattaa ruokaa syötäväksi. Siitä yhteiselosta kun ei vain tule mitään. Hyödyllinen ja opettavainen juttu siis.

Tässä Petteri valikoimassa syötävää niityltä. Ja tässä lapsi nauttimassa maalaiselämän parhaudesta :)

15. kesäkuuta näyttää siltä, että oon saanut taas kottikärryt liikkeelle!

Ja hommat on keskeytyneet kun on pitänyt ihailla ja kuvata vanhan ajan akileijoja.

Tässä puna-ailakkien, illakoiden ja syysleimujen kauneutta.

Kyllä se maalla asuminen vaan on parasta!

Tässä on kitketty hiukan minttua lavasta XD

Ja keskeytetty hommat kun on pitänyt ihailla ja kuvata neitoperhosen toukkia.

6. heinäkuuta oon ilmeisesti kerännyt mustikoita.

Ja heti pian myös vadelmia :) Löysinkin aivan järkkyhyvän vattupaikan, jossa vadelmat oli vieläpä täysin madottomia!

Keräsin pakkasen täyteen ja kyllä niitä kelpaa syödä.

Lapsetkin innostui keräämään mustikoita myyntiin ja tienasivat 50€ per nenä. Melkosen ylpeä olen heistä!

Lapset teki myös kaikenlaisia luovia puutarhatöitä, kuten rakensivat majaa kuusiaitaan…

Ja leikkasivat ruohoa keittiösaksilla. Tuossa saunan edessä kun pitäisi kuulemma olla nurmikkoa eikä heinikkoa! En ymmärrä…

Ja totean vain, että olisinpa itsekin yhtä cool puutarhahommissa. Heinäkuussa puutarhahommat jäi kuitenkin aika vähälle, sillä koko kuukauden satoi. Ihan siis joka päivä ja lähinnä kaatamalla. Olisikohan 2-3 sateetonta päivää mahtunut mun kesälomaan :D

Kaikki ylimääräinen sadeton ja vähäsateinen aika käytettiin sit metsässä keräten marjoja. Toiset keskittyi lähinnä syömiseen :)

Siinäpä se heinäkuu olikin ja tässä elokuun pakollinen auringonkukkakuva.

Metsästä löytyi myös yllättävän paljon kantarelleja.

Ja elokuiset tuoksuvat pellot oli ihania.

Mesimarjoille kävi niin, että joku lintu (?) ehkä söi ne, sillä raakileita näkyi, mutta kypsiä ei juuri näkynyt…

Hiirikissaa kuljetettiin ensin lähes koko kesä ulkona valjaissa (sillä hän oli täysin pöhkö; juoksi täysiä korkeiden kuusten latvaan ja metsän pimeyteen), mutta elokuussa näyttää tämä kolli ansainneen vapautensa (tosin ilman kulkusia) ja ilme on sen mukainen!

Tämän vuoden kokeilu oli rusomunakoiso ja näiden sato kypsyi elokuussa. Rusomunakoisoa voi käyttää myös vihreänä ja tässä kuva kokkausharjoituksista.

Lapset kävi vielä tienaamassa taskurahaa myymällä itse kasvattamiaan kurpitsoita, omenoita muffinsseja ja keksejä syysmarkkinoilla ja äiti oli taas niin niin ylpeä!

Viimeinen sato taidettiin kerätä varsiparsakaalista.

Syksyllä sain laitettua kasvimaan penkit kuntoon kevättä varten. Rönsyleinikki oli levinnyt penkkeihin aika reippaasti ja oon huomannu, että se on helpompi poistaa syksyllä kuin keväällä. Syksyllä se on ikäänkuin luovuttanut, kun taas keväällä tuntuu, että juuret on täydellä elämäninnolla kiinni maassa. Myös hienostokissa käväisi kasvimaalla varovaisesti tassuttelemassa, mutta hän ei oikein arvosta rapaa.

Summa summarum. Todellakin kannatti muuttaa tänne ja pysykää te muut vaan siellä jossain muualla. En tiedä kannattaisiko maallemuuttoa lopulta kovasti hehkuttaa, sittenhän täällä tulee liian ruuhkaista! :D Onneksi tää teiden kunto estää tehokkaasti ihmisvirtoja :) Ja vakavasti puhuen, onneksi Suomessa riittää lääniä ja maaseutua varmasti meille kaikille.

Elikkä tämän vuoden kokemuksella sanoisin, että kaikesta huolimatta muuttakaa maalle jos yhtään tuntuu siltä. Sieltä pääsee kuitenkin aina takaisin kaupunkiin. Mutta siellä ei ole välttämättä yhtään enempää aikaa tehdä puutarhahommia!

Mutta me ei täältä lähdetä kuin saappaat jalassa.

Maagista joulun odotusta ja tapahtumarikasta uutta vuotta 2025 ihan kaikille! <3