Blogi Somepuutarhuri Johanna Rönnlöf

Puutarhurin huijarisyndrooma

Kasvion eli herbaarion kerääminen oli ennen jokaisen koululaisen läksynä ja nyt se on onneksi otettu takaisin osaksi peruskoulujen opetusta. Mutta mitä tapahtui sukupolvelle, jolla kasvien kerääminen jäi kokonaan välistä?

Nykyään on vaikea löytää alaa, jolla työskentelevillä ihmisillä ei olisi jossain määrin ainakin uran alkuvaiheessa nk. huijarisyndrooman oireita. Asiasta uutisoidaan vähän väliä ja mietitään, että jo on kumma. Miksi ihmeessä nyt kaikilla on yhtäkkiä tämmöinen huijarisyndrooma, kun ennen ei ollut! No, minäpä väitän, että suurimmassa osassa tapauksia se johtuu ihan siitä, että ihmisen tunne on todellinen; en ole oppinut ja sisäistänyt tätä asiaa koulun penkillä siten, että voisin rehellisesti sanoa osaavani sen. Tämä tunne usein sivuutetaan toteamalla, että ei siellä koulussa mitään opitakaan, työelämä se vasta opettaa. Mutta onko tosiaan oltava näin? Miksi koulussa ei voitaisi opiskella ja mitata osaamista esim. kokeilla?

Aikoinani kun opiskelin medianomiksi ammattikorkeakoulussa, muistan miten koko luokka turhautui opetuksen tasoon. Osa opettajista oli nerokkaita, vaativia ja osaavia, mutta toinen puoli oli ollut työelämässä ehkä viimeksi 70-luvulla, osa ei varman koskaan. Siitä seurasi tietysti se, että opetus ei millään tasolla palvellut olennaisten asioiden oppimista ja sitä oikeaa työelämää koulun ulkopuolella. Myöhemmin työelämässä kyllä huomasin, että monista koulussa opituista asioista oli hyötyä, mutta se ei poista sitä, että jos koko luokka on järkyttynyt opetuksen tason laimeudesta, on koko järjestelmässä jotain vikaa. Väitän, että yli puolet opiskeluajasta tuhlattiin täysin turhiin, vanhentuneisiin ja lähinnä outoihin sisältöihin. Huijarisyndrooma oli siis hyvin vahvana mukana ensimmäisten vuosien aikana koulun jälkeen ja ihan samaa kokemusta kertoo lähes jokainen jonka kanssa olen asiasta jutellut, alasta ja koulutuksesta riippumatta. Mutta miten tämä liittyy puutarhurin opintoihin?

Olen sitä sukupolvea, jonka ei tarvinnut kerätä koulussa kasviota. Puutarhuriopinnot aloittaessani olin kuitenkin tavallista paremmin perillä etenkin hyötykasvien ja osittain perennojen ja puiden ja pensaiden tunnistamisesta, johtuen omasta harrastuneisuudesta. Kuitenkin kävi niin, että ainut puutarha-alan oppilaitos lähimailla oli ruotsinkielinen. Aluksi ajattelin, että tämähän on hienoa, saan parannettua ruotsin osaamistani. Mutta näin pikkusta vaille valmistuneena puutarhurina voin sanoa, että kielenosaamisen petraamisessa samaan aikaan oli kyllä huonojakin puolia.

Puutarhurikoulussa kävi niin hyvä tuuri, että meidän opettaja on superintohimoinen, kävelevä tietopankki, joka lisäksi pyörittää kesäisin opetustyön lisäksi omaa puutarhasuunnittelu- ja viherrakentamisfirmaa. Opettajassa ei siis ole niin mitään vikaa ja lisäksi meiltä jopa vaadittiin esimerkiksi tunnistustehtävissä perustasoa enemmän; jouduimme nimeämään kasvit sekä suomenkielisillä, että ruotsinkielisillä nimillä ja opettelemaan myös heimot. Nämä vaatimukset on ymmärtääkseni sittemmin jo muualla poistettu.

Kasvien tunnistamisen kohdalla kävimme tarkkaan läpi kasvien osat, muodot ja niiden termit. Mutta tässä kohtaa allekirjoittanut alkoikin laiskotella! Ajattelin, että on turhaa opetella kaikkea termistöä ruotsiksi, kun en kuitenkaan tule sitä sanastoa aktiivisesti myöhemmin käyttämään. Tarkoituksena oli kaivaa tiedot jostain suomeksi ja opetella omalla äidinkielellä, mutta arvatkaapa vaan teinkö sitä ikinä? No en tietenkään. Olen pohjimmiltani kuitenkin aika mukavuudenhaluinen ja saattaahan olla, että kaikki remppaaminen, videoiden tekeminen ja pienten lasten vanhemmuus osaltaan veivät mehuja, puhumattakaan vaikeasta anemiasta joka onneksi on jo menneen talven lumia.

Mutta mutta, nyt ollaan tilanteessa, jossa voin aivan rehellisesti tunnustaa, että huijarisyndrooma on todellinen. Ei sillä, etteikö se voisi olla tässä ammatissa jopa ikuinen piirre siltä osin, että usein kasvien määrittäminen voi olla silmämääräisesti jopa mahdotonta tai hyvin pitkää erikoistumista vaativaa (esim. tiesitkö, että Suomessa voikukkia on 500 pikkulajia ja voikukasta pitäisikin aina puhua monikossa :D). On todella ärsyttävää lukea kirjallisia kuvauksia, kun joutuu kesken kaiken aikaa selvittämään mitä termeillä tarkoitetaan. Sen sijaan, että syyttäisin tästä Suomen koko koulujärjestelmää on ainut ratkaisu tietysti tehdä asialle jotain.

Puutarhurin opintoihin on vuosikymmenien ajan kuulunut kasvion kerääminen. Kun aloitin opiskelut, opettajamme piti sen tekemistä yhtenä opiskelun perusteista ja kannusti aloittamaan jo ensimmäisenä vuonna. Kasviston sai tehdä joko digitaalisena tai perinteiseen tapaan prässäämällä. Kuuntelin tässä jokin aika sitten Ylen Luonto-Suomen jaksoa ”Miten opin tuntemaan linnut” ja jotenkin sitä kautta hoksasin, että nyt täytyy vain ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa pakertamaan. Opettelemaan tunnistuksen pääperiaatteita (joista muuten oli kiva pikku juttu Kotipuutarhan numerossa 1/2024 ).

Olen muutenkin huono sietämään epämääräistä puhetta, jossa ei käytetä oikeita termejä ja täytyy sanoa, että kasveista puhuminen on siitä syystä joskus silkkaa tuskaa. Kiemurtelen sisäisesti kun kuulen itse miten oma puheeni on täynnä laiskoja ilmauksia ja suoranaisia virheitä.

Jokin aika sitten oltiin ystävien mökillä ja siellä käsiini osui vanha kirja, jossa oli piirrettyjä kuvia kasveista. Aivan kuin lintujenkin kohdalla, piirretyt kuvat antavat paljon selkeämmän avun tunnistamiseen. Hauskaa oli, että meidän lukemaan oppinut eskarilainen inostui lukemaan kasvien nimiä sivutolkulla ja yhdessä vertailtiin samannäköisten lajien eroja. Siitäpä keksinkin kasvion tekemiseen oivan kaverin ja kirittäjän!

Kuten tiedätte, mun lapset on olleet aina mukana puutarha- ja kasvimaahommissa, joten veikkaanpa, että kasvion tekemiseen heitä ei tarvitse edes houkutella. Heti kun alan hääräämään siemenpussien, taimien tai ylipäätään puutarhahommien kimpussa, vieressä on kaksi innokasta osallistujaa. Eli tänä kesänä ajattelin kasvion tekemisellä kuitata monta hyödyllistä asiaa samalla kertaa. Yhteisen ajan lasten kanssa, oman opiskelun, lasten luontotuntemuksen lisäämisen ja oman pihan ja ympäristön kartoittamisen. Tai ainakin aloitetaan tänä kesänä ja jatketaan vaikka seuraavana ja sitä seuraavana.

Oon aikaisemmin kirjoittanut meidän puutarhan historiasta tänne, mutta kaikki eivät ehkä tiedäkäään, että meidän vintiltä löytyi aikoinaan myös edellisen puutarhuriemännän tekemä kasvio. Se on toki lähes 100-vuotiaana jo aarre itsessään, mutta paljastaa tarkemmin tutkittuna myös paljon tietoa siitä millainen ympäristö kylässämme ja ihan tässä talon lähimaastossa on aikoinaan ollut. Paljon kasveja on merkitty kerätyksi ”oman pihan rantaniityltä”. Nykyään rantaniittymäisiä olosuhteita ei meidän tontin läheisyydestä löydy, mutta kylänmiesten kertoman mukaan kylän reunamilla kulki reilu 100 vuotta sitten joki. Myös vanhemmat sukulaiseni ovat kertoneet että ”…se oli sellaasta kostiaa ja märkää peräkylän aluetta ettei sinne ny varsin kukaa asumhan halunnu”.

Peräkylä ollaan onneksi edelleen ja se sopii mulle paremmin kuin hyvin, mutta muuten ympäristö on tainnut muuttua paljonkin. Jo siitäkin syystä on hauskaa kerätä kasvio ja jättää se jollekin löydettäväksi sadan vuoden päähän, silloin jos koska taitaa ilmasto ja kasvillisuus olla jo taas jotain ihan muuta!

Saas nähdä tuleeko tästä lopulta tänä kesänä vielä yhtään mitään, vai jääkö tämä purkaus vain keväänkaihoisan huijaripuutarhurin haihatteluksi! Ainakin nyt sain paljastettua teille, että en tiedä mistään mitään (sen toki jostain jotain tietävät jo ovat huomanneet aikaa sitten ;D). Mutta puutarhaharrastuksessa onkin ehkä mainiointa se, että oikeastaan tuo pätee ikuisesti, huolimatta siitä miten paljon harrastaisit ja miten paljon opiskelisit. Aina löytyy uutta opittavaa ja se on mahtavaa!