Blogi Somepuutarhuri Johanna Rönnlöf

Niitty Yleinen

Oma maa ahomansikka <3

Yksi suurista puutarhahaaveistani on aina ollut metsämansikat omassa pihassa ja niitä meillä onneksi onkin puutarhassa vähän siellä sun täällä. Metsämansikka neuvotaan usein istuttamaan aurinkoiseen ja kuivahkoon paikkaan, mutta itse olen huomannut, että paahteisen kedon mansikoista saa hyvän sadon vain sateisena kesänä. Itse olen sitä mieltä, että metsämansikkaa kannattaakin istuttaa aurinkoisten paikkojen lisäksi myös  puolivarjoon vaikka puiden alle, mutta ei silloinkaan erityisen kuivaan paikkaan ja metsämansikallekin on hyvä antaa silloin tällöin varovasti ravinteita.

Mansikka on myös ihan ok maanpeitekasvi, mutta saattaa levitä rönsyillä melko innokkaasti, joten sanoisin, että kukkapenkissä sen paikka pääsääntöisesti ei ole. Meillä metsämansikka on levinnyt myös paahteisen metsämansikkakedon keskellä olevaan pionipenkkiin ja tuntuu viihtyvän siellä, kun saa hiukan varjoa ja katettu maa pidättää myös kosteutta paremmin. Vahvat pionit eivät tunnu myöskään moittivan mansikkaa kumppanuuskasvinaan, joten annan heidän kukoistaa yhdessä.

Kun ostettiin meidän talo talvella 2015, katsoin heti itään viettävää rinnettä sillä silmällä, että siinä voisi olla oiva ahomansikkakedon paikka. Kun kesä koitti hämmästyin, kun lumen alta paljastui valmis metsämansikkapaikka! Ketoa oli selvästi hoidettu niittämällä, sillä siellä kasvoi mansikoiden lisäksi niittykukkia, eikä koko alueella ollut vadelmaa tai puun taimia. Vuosi 2015 oli melko sateinen, joten mansikat kasvoivat jättimäisiksi. Seuraavina vuosina kun asuttiin yhä Helsingissä, äitini kävi keräämässä lapsille metsämansikat pakkaseen pikkuisiin rasioihin. Ne rasiat olivat talven erikoisherkkua, joista jokainen pikku pallero syötiin hiljaisuudessa ja hartaudella. 

Nyt kun ollaan oltu jo kaksi kesää lähempänä omaa taloa, on tavaksi muodostunut remppapäivien jälkeen kerätä lapsille ”lähdetäänpäs kotiin päiväkodista” -kipposet kasvimaalta tai puutarhasta.

Vastapoimitut herneet, mansikat, marjat ja omenat piristää nuutuneiden ja nälkäkiukkuisten lasten tunnelmaa ja näistä saa myös itselle hyvämutsi-fiiliksen sen ainaisen vastakohdan sijaan.

Kun nyt eksyin kirjoittelemaan näistä kipposista, niin oli ”aivan pakko” poiketa kotimatkalla myös metsässä keräämässä nopeasti kupillinen herkkuja.

Mutta palataanpas siihen metsämansikkaketoon vielä… Kedon hoitaminen on jäänyt viimevuosina hävettävän vähälle. Viime kesänä en tainnut niittää ketoa kertaakaan, mutta lupiineja olen sentään kaivanut pois. Niittämisen laiminlyönnin huomaa aika nopeasti, sillä parissa kesässä vadelmat leviävät hurjaa vauhtia ja kaikenlaisia puun taimia ilmestyy kukkien joukkoon.

Niittämättömällä kedolla myös lajisto muuttuu vähitellen, kun heinää ei viedä niiton jälkeen pois, vaan se maatuu paikalleen ja muuttaa niityn ravinnetasapainoa. Mutta oikeastaan puutarhassa on tällä hetkellä raivaamatta ja hoitamatta ihan kaikki. Tärkeintä on nyt, että saadaan talo kuntoon ennen talvea. Pitää vain uskoa, että puutarhanhoidolle ja niittämiselle on kyllä aikaa sitten joskus myöhemmin.

Aluksi mietin jopa, että kuivimpaan aikaan ajastaisin sadettimen kastelemaan kedon metsämansikoita yöllä, mutta onneksi puutarha opetti, että se on turhaa. Metsämansikat varjossa tuottavat satoa, jos kesä on kuiva. Eli ei kannata yrittää väkisin, vaan tukea luonnon keinoilla olosuhteita mansikoille paremmaksi ja istuttaa mansikkaa erilaisille kasvupaikoille.

Mansikoita aion kyllä lisätä puutarhaan niin paljon kuin vain pystyn. Parasta olisi, jos muiden mansikoiden lisäksi myös metsämansikoita riittäisi reilusti syötäväksi ja vielä pakkaseenkin. En usko, että ihan heti tulee tilannetta, että niitä olisi liikaa.

Ehkä mulla on joku lapsuuden mansikkatrauma, sillä muistan kun lapsena kolusin koko kotikylän, jotta löysin ne vähät mansikkapaikat, joista jokaisesta sai saaliiksi muutaman marjan. Kylän keskellä oli suomenhevosen laidun, jonka vieressä kasvoi ahomansikoita ja ne piti tietenkin aina syöttää hevoselle. Taikauskoisena tein itselleni myös säännön, että jos mansikka tippuu maahan, se pitää jättää ötököiden ruoaksi, muuten mansikkaonneni kääntyy. Yhä vieläkin noudatan samaa sääntöä, sillä huono omatunto alkaa heti soimata, jos yritän olla järkevä.

Akuutimpi haave on nyt kuitenkin ehtiä mustikkametsään ja vattupaikoille. Tuntuu kyllä siltä, että nuokin haaveet olisi helpompi toteuttaa, kun voisi vain kipaista illalla lasten jo nukkuessa pyörällä viereiseen metsään. Sen sijaan tänä kesänä mustikkareissu tarkoittaa vielä pussillista vaihtovaatteita, voileipiä, pullia/keksejä, mehua, vettä, aurinkorasvaa, hyttysmyrkkyä, istuinalustoja, kuppeja, kippoja, servettejä… jne. Ja sitten se ”Äitiiii! Lähdetään jo kotiiiiin!” Vaikka mun lapset rakastaa olla metsässä, niin rajansa tietty siinäkin. Etenkin kun äiti on tämmöinen marjojen hamstraaja.

Onkos teillä jo mustikat pakkasessa, tai jopa metsämansikat? Kaikki vinkit kunnon metsämansikkasatoihin otan innolla vastaan!