Kolumni

Kylmänkestävyydestä

KOLUMNI 8/2023

Olet ehkä kuullut tarinan tomaateista, joihin kylmänkestävyyden parantamiseksi siirrettiin kampelan geeni. Jos et muualta niin minulta, koska kirjoitin asiasta joitakin vuosia sitten. No, haksahdin itsekin, tarina ei nimittäin pidä paikkaansa. Siirtoa kyllä yritettiin 1990-luvun alussa, mutta se ei onnistunut. Kuten usein käy, tarina kampelatomaateista jäi elämään netissä, vaikka tutkijat selvästi sanoivat kokeen epäonnistuneen.

Kasvit voidaan kylmänsietokyvyn mukaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään. Kylmänaroille kasveille jo lähelle nollaa laskevat lämpötilat alkavat olla liikaa. Pakkasarat lajit kuolevat, jos niiden solut pääsevät jäätymään, mihin riittää jo muutama pakkasaste. Pakkasta sietävät lajit eivät hätkähdä huurteisia oloja. Arimmat ovat tietenkin kotoisin tropiikista, kestävimmät viileiltä alueilta. Yleensä kylmänkestävyydellä tarkoitetaan maanpäällisiä osia. Juuret ja juurakot ovat arempia kylmälle, koska maan sisällä on talvella lämpöisempää kuin yläpuolella.

Kylmänkestävyys on kiinnostava ilmiö sinänsä ja tärkeä ominaisuus koriste- ja hyötykasveissa. Siksi sitä on tutkittu paljon. Kasvit alkavat varautua talven tuloon eli talveentua, kun vuorokauden pimeä aika pitenee, vaikka lämpötilat olisivat ihan kesäisiä. Kasvu päättyy ja kasvit vaipuvat pikkuhiljaa lepotilaan. Monien kasvien solujen nesteet väkevöityvät ja niihin muodostuu jäätymiseltä suojelevia aineita. Soluihin päätyvä kalium on tärkeä alkuaine talveen varautuville kasveille, ja siksi sitä on syyslannoitteissa.

Suomessa vuodenaikojen vaihteluun sopeutuneet luonnonvaraiset kasvit tietävät, että kesällä ei tarvitse kestää alle nollan lämpötiloja – paitsi tunturipaljakoilla. Pieniä, tyynymäisiä kasvustoja muodostava uuvana (Diapensia lapponica) on ohutlumisten paljakoiden sinnittelijä vailla vertaa. Kasvuston sisällä lämpötila ja kosteus ovat korkeampia kuin ympäröivän ilman. Keskikesälläkin uuvana kestää lähes 10 asteen pakkasia. Syksyn lyhenevien ja kylmenevien päivien myötä kestävyys kasvaa, kunnes maaliskuun tienoilla edes 60 asteen pakkanen ei tunnu missään. Tai ei tuntuisi, sillä eihän paljakoilla koskaan ole niin kylmä. Uuvana on siis varmuuden vuoksi vähän ylivarautunut pakkasiin.

Talveen valmistautumisessa voi olla paljon vaihtelua lajin sisälläkin. Hieskoivu (Betula pubescens) kasvaa lähes koko Suomessa. Lapissahan kasvukauden päivät ovat paljon pitempiä kuin Etelä-Suomessa, ja koivut ovat huomanneet sen. Pohjoiset koivut tulkitsevat päivän olevan lyhyt ja talven ihan nurkan takana, kun valoisa aika on noin 20 tuntia tai jopa vähän yli. Etelän koivut havahtuvat vasta 14 tunnin päivänpituudessa. Pohjoisen ja eteläisen koivun risteymät sijoittuvat puoliväliin, eli ominaisuus on perinnöllinen. Jos koivuja siirretään pohjoisesta etelään tai päinvastoin, ne tekevät virhetulkintoja. Eteläiset eivät pohjoisessa talveennu ajoissa vaan paleltuvat ja pohjoiset lopettavat etelässä kasvun liian aikaisin.

– Johannes Enroth

Kolumnisti on eläkkeellä oleva kasvitieteilijä ja sammaltutkija Helsingistä. Hän kertoo kasvimaailman ilmiöiden taustoista.