Susipihan kunnostus alkaa – parkkipaikka vanhojen istutusten tilalle!

Vanhoissa pohjalaistaloissa on usein perinteinen, niin kutsuttu “susipiha” ja niin meilläkin. Se tarkoittaa sitä, että päärakennus ja ulkorakennukset on sijoitettu siten, että niiden keskelle jää suojaisa, rakennusten ympäröimä sisäpiha. Susipiha -nimi viittasi aikoinaan siihen, että piha oli käytännöllinen, ihmisen valtaama, hallitsema ja rajaama alue, joka hidasti villin luonnon ja petojen pääsyä pihaan ja esimerkiksi kotieläinten kimppuun. Olen itse kasvanut juuri tälläisessä ympäristössä ja musta nää suojaisat sisäpihat on kerrassaan nerokkaita keksintöjä.

Tässä talon entisen emännän (edessä) lapsuudenkuvassa näkyy vielä taustalla riisuttu ja käytännön hommiin varattu sisäpiha, jossa ulkorakennusten väliin jäävä osuus on suljettu lautaseinällä.

Vaikka nykyäänkin rakennukset sijoitetaan usein muodostamaan jonkinlainen sisäpiha, niin tavallista on, että rakennuksia on vain kahdella tai kolmella sivulla. Tunnelma ei ole sama, kuin esimerkiksi silloin, kun rakennuksia on oikeasti jokaisella neljällä reunalla. Tällaiset suljetut sisäpihat keräävät keväällä lumen sulaessa lämpöä ihan eri tavoin ja niissä on mielestäni ihanaa myös se, että niissä ei perinteisesti ole lainkaan kukkapenkkejä! Sillä miettikääpä miten rentouttavaa on, kun joka kerta, kun kävelet autolta ovelle, ei tarvitse sivusilmällä rekisteröidä juolavehnän uusia aluevaltauksia pionipenkissä tai sitä ja tätä puutarhahommaa, joka muistuttelee olemassaolostaan.

Sama piha muutama vuosikymmen myöhemmin, kun edellinen emäntä oli muokannut pihan ja rakennukset uuteen uskoon.

Susipihan kauneus syntyykin muista asioista. Rakennusten punamullasta ja pihassa kuopsuttavista kanoista. Siitä, että matkalla halkoliiteriin tie on suora ja kuiva. Tärkeintä on, että pihaan mahtuu projekteja renkaiden vaihdosta nikkarointiin, lumet saa aurattua helposti ja trimmerillä saa lyhennettyä heinikot ilman, että tarvitsee varoa sitä ja tätä.

Jäänne entisestä kukkaloistosta palavarakkaus (Lychnis chalcedonica) sinnitteli kesällä vielä vadelmien saartamana

Edellinen emäntä oli kuitenkin ajatellut toisin. Vanhoissa kuvissa sisäpiha on täynnä suuria kukkapenkkejä, joissa kukoistavat floksit (eli syysleimut), ruusut, kultapallot (eli syyspäivänhatut), ukonhatut ja monet muut perinteiset perennat laajoina kasvustoina. Oletettavasti 60-80 -luvuilla penkkejä on perustettu reteästi suoraan ulkorakennusten ovien eteen. Epäilen, että tämä on liittynyt siihen, että maanviljely on ollut tilalla vähenemään päin, kun emäntä on itse ollut puutarhuri ammatiltaan ja hän on päätynyt myymään vähitellen suuren osan talon pelloista. Hänelle on ollut käytännöllisempää se, että kukkaloisto on ollut lähellä ja läsnä. Saattaa olla, että itsekin vaivihkaa lisään kukkia lopulta sinne tänne, mutta ainakin nyt tuntuu, että pihaan tarvitaan tilaa. Talon remontin jälkeen kunnostusvuorossa ovat kuitenkin vielä kaikki ulkorakennukset ja haaveissa olisi saada myös muutama kotieläin. Kokemuksesta tiedän, että kotieläimet ja fancyt kukkapenkit eivät ole kovin kestävä yhdistelmä…

Niinpä tuumasta toimeen! Oltiin niin innokkaita saamaan homma käyntiin, ettei kukaan taaskaan tajunnut ottaa kunnollisia “ennen” -kuvia, mutta onneksi koira on sattunut poseeraamaan pariin otteeseen vanhojen kanadantuijien edustalla, niin jää niistäkin joku muisto tämän kasakuvan lisäksi!

Tuolta kanadantuijien välistä kaivoin talteen yhtä jos toistakin. Uuteen paikkaan pääsivät mm. tuntematon pensasruusu, palavarakkaus, kanukat, pieni pala kielon juurakkoa, sekä pari tunnistamatonta kukkasipulia. Muita kasveja, kuten herttavuorenkilpeä ja kotkansiipisaniaista on myös muualla puutarhassa yllin kyllin, joten ne saivat mennä menojaan, kun kaikkea ei vain mitenkään ehdi säilöä ja siirtää.

Meidän perheen oma vanhaemäntä on jo 15-vuotias suomenlapinkoira Bella.

Tästä pohjoistuulilta suojaavan vanhan kuusiaidan edestä poistettiin kaikki kasvillisuus ja siihen tulee parkkipaikka, jotta itse piha olisi arkikäytössä mahdollisimman käytännöllinen, kun autot eivät vie sieltä tilaa. Kuusia yritettiin operaatiossa varjella ja väistellä, joten nyt vaan toivotaan, että ne eivät ottaneet liikaa nokkiinsa mylläyksestä.

Paikalla kasvavat kanukat siirsin tulevan metsäpuutarhan liepeille metsän reunaan. Niiden rungot olivat jo niin paksuja, ettei kaivaminen lapiolla olisi mitenkään onnistunut, mutta onneksi löysin paljon kaatuneisiin oksiin itsekseen kehittyneitä taivukkaita.

Kaivinkoneella siirtäminenkään ei tullut kyseeseen, sillä metsäpuutarhan puolelle ei tällä hetkellä pääse millään kottikärryjä järeämmällä pelillä.

Näistä olisi varmasti voinut ottaa syksyllä ihan pistokkaitakin, mutta se taas olisi ollut oma operaationsa, johon juuri nyt ei riitä aika. Ehkä sitten tulevaisuudessa. Aika järeitä “taivukkaita” näistä silti sain, joten ihmettelen kyllä, elleivät nämä selviä siirrosta.

Yksi lemppareistani oli tämä vanha ja osittain vielä komeasti kukkiva rusokuusama. Kuusamat eivät ehkä ole tällä hetkellä niitä kaikkein muodikkaimpia pensaita, mutta itse olen aina pitänyt niiden raikkaasta tuoksusta ja ylenpalttisesta kukinnasta.

Valitettavasti kuusaman viimeinen nuorennusleikkaus on tainnut ajoittua reippaasti viime vuosituhannen puolelle, joten pensas oli paljon huonommassa kunnossa, kuin kuvittelin. Poistin paljon kuolleita ja lahoja oksia ja loput pensaasta sai jäädä vielä paikalleen odottamaan siirtoa joskus johonkin. Nyt vaan toivotaan, että se selviää siihen saakka!

Kuusamasta ei paljon tervettä kasvua löytynyt…

Kuusama oli jäänyt pahasti vadelmien ja orapihlajien puristuksiin ulkorakennuksen päädyssä.

Pihasta poistettiin reilu kerros ehtaa multaa ja tilalle kärrättiin mursketta. Oikealla näkyvä kukkapenkki sai vielä jäädä paikoilleen, sillä siellä taistelevat hengestään rikkojen keskellä vielä ainakin tuntematon pioni, mooseksenpalavapensaat, sekä loiston päivistä jäljelle jääneet syysleimut. Niiden siirto-operaatioon haluan panostaa sitten joskus vähän enemmän.

Pohjalla käytettiin suodatinkangasta, vaikka se ei ehkä olekaan kovin perinteinen tai ekologisin mahdollisin vaihtoehto. Näin suuren pihan kunnostuksessa tulee kuitenkin ottaa huomioon myös hinta, kestävyys sekä hommaan käytettävissä oleva aika. Nämä kaikki vaikuttivat siihen, että valittiin kangas tällä kertaa.

Eräs viljelijä, joka viljelee talon entisiä peltoja, tiesi kertoa, että edelliselle emännälle oli tärkeää, että talolle peltojen läpi johtavalla kujalla käytettiin vain punertavaa mursketta. Vaikka aikaisemmin saatoin vähän naurahtaa koko jutulle, niin katsokaapas tätä! On kyllä niin selvä ero tuossa punaiseen taittavassa matskussa verrattuna harmaaseen, että selvää on, että tulevaisuudessa parannellaan pihaa ja kujaa vain punertavalla tavaralla.

Musta on aivan äärimmäisen ihanaa, että edellisen emännän viisaat sanat ja ajatukset vuosien takaa kaikuu meille saakka hänet tunteneiden kautta. Kaikesta meidän ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta arvostus kauneutta kohtaan on selvästi meille molemmille tärkeää.

No ei tätä välttämättä vielä ihan kauniiksi voi sanoa, mutta kuten elämässä ja puutarhahommissa usein “It’s Gonna Get A Whole Lot Worse (Before It Gets Better)” . Parannushommat on jatkuneet myös kasvimaalla, jonka syvyyksiin sukelsin viimeisessä videossa, joten käy kurkkaamassa sekin, jos jäi välistä!

Vastaa:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*