Vihdoin melkein kotona!

Mä tiedän. Te ehkä palatte halusta tietää kuka mä olen, mutta ensin mun on pakko kertoa teille mitä Kotipuutarha –lehti merkitsee mulle. 

Kotipuutarha oli mun lempilukemistoa jo teini-ikäisenä. Mun isoäidin vintillä oli antiikkihuonekaluilla kalustettu huone täynnä isoja vanhoja viherkasveja. Tiedättehän, sellainen huone, josta heti sisään astuessa aistii, että siellä ei juuri kukaan vietä aikaa. Siellä leijui vain pöly ja erityinen rauha. Siellä mä makoilin sadepäivinä ja selailin Kotipuutarha-lehtiä. Niitä oli siistissä pinossa kerättynä vuosien ajalta ja opin ne lähes ulkoa.

En tiedä mikä saa 14-vuotiaan ahmimaan tietoa ruusun istutuksesta, mutta jotain äärimmäisen rauhoittavaa siinä oli. Haaveilin omasta tuoksuvasta puutarhasta, paikasta josta voisi rakentaa oman paratiisin maan päälle, mutta en tosissani ajatellut, että se olisi koskaan edes mahdollista. Muille varmasti, mutta ei mulle.

Nyt viimeisten vuosien aikana moni jo mahdottomalta tuntunut haave on vihdoin toteutumassa. Puutarhuriopinnot, muutto maalle ja yhteistyö Kotipuutarha -lehden kanssa ovat niitä asioita, joita en meinaa oikein itsekään uskoa todeksi. Ja arvatkaas mitä? Siinä ei ollut vielä kaikki, sillä bloggaamisen lisäksi on luvassa vielä videoita! Videoista pääsette nautiskelemaan aina kuun alussa ja ensimmäinen on luvassa jo elokuussa. Puutarhavideoiden tekeminen on mun mielestä yksi hauskimmista jutuista mitä ihminen voi elämällään tehdä, joten en osaa edes pukea sanoiksi miten innoissani olen tästä mahdollisuudesta. Mutta nyt haluan kertoa teille millaisen matkan jouduin tehdä päästäkseni tähän päivään.

Ei koskaan enää Pohjanmaalle

Muutin 16-vuotiaana Pohjanmaalta yksin Helsinkiin, sillä halusin näyttelijäksi. Opiskelin ilmaisutaidon lukiossa ja näyttelin harrastajateattereissa, mutta kun lopulta sain naispääosan elokuvasta Menolippu Mombasaan, jätin näyttelemisen kokonaan. Rooli oli itsekriittiselle luonteelleni liikaa ja lähdin huvikseni katsomaan miltä Itä-Suomessa näyttää. Idässä oli lumisia talvia ja kevät tuli päivässä. Se ei tuntunut rannikon kasvatista oikealta. Olin tottunut loskaan, räntään ja viimaan. En osannut lukea päivän säätä samalla tavoin, kuin Pohjanmaalla. Medianomiopintojen jälkeen palasin Helsinkiin. Tässä elämänvaiheessa olin kärsinyt jo vuosia koti-ikävästä. Kaipasin lakeutta, metsiä ja omaa rauhaa. Olin päättänyt, että jonain päivänä vielä järjestän itselleni punaisen tuvan ja perunamaan.

Keväisin ja syksyisin matkustin aina isoäidin luo parin päivän perennapenkkitalkoisiin. Juuri isoäidiltäni, eli mommalta, opin lähes kaiken mitä tiedän puutarhanhoidosta.

Koirat ja lapset momman perunamaalla

Mommalla oli jättimäinen puutarha. Nurmikon leikkuuseen kului monta tuntia. Omenatarhassa sain harjoitella omenapuiden leikkausta täysin vapaasti ja täytyy myöntää, etten ole vuosiin käynyt rikospaikalla tarkistamassa “siilien” tilannetta. Siinä kävi tietysti se klassinen. Ensin leikkasin vanhoja puita kevättalvella niin, että oksia lähti pois enemmän, kuin mitä puuhun jäi, ja sitten seuraavana kesänä totesin, että oho, se on siili. Jätin siilit oman onnensa nojaan, sillä luulin, ettei mitään enää olisi ollut tehtävissä. Tärkeintä olikin, että momman puutarhassa sai aina kokeilla ja tehdä ilman pelkoa moitteista. Opin erottamaan rikkakasvit perennoista samalla, kun kitkin kaikki punajuuret ja opin, että savinenkin maa on mahdollisuus.

Suunnaton ikävä

6 vuotta sitten löydettiin meidän oma paikka, 1913 rakennettu hirsitalo. Kuitenkin vasta vajaa vuosi sitten päästiin muuttamaan pois Helsingistä. Riuduin kotiseutuikävissäni siis vain vaivaiset 22 vuotta. Eikä me vieläkään asuta talolla, vaan vuokralla kaupungissa. Talolla täytyy nimittäin ennen muuttoa tehdä pieni pintaremontti. 150 metriä hirttä vaihdetaan, uunit muurataan uudelleen ja sitä rataa… Onneksi Sami on rakennusmestari, joten vanha talo on hyvissä käsissä. Puutarhassakaan ei päästä vain multakuorman tilaamisella ja taimien istuttamisella, sillä puutarha on umpeen kasvanut lupiinipöheikkö ja tontti kahden hehtaarin kokoinen. Lisäksi tässä eletään niitä kuuluisia ruuhkavuosia, sillä kahden pienen lapsen lisäksi mun arkeen kuuluu puutarhuriopinnot ja tietty ahkera somepuutarhurointi! Lapset ja perheen kaksi karvakasaa, Suomenlapinkoira Bella ja Maine Coon -kissa Maija palauttavat kuitenkin mut päivittäin maanpinnalle vaatimalla pysähtymistä hetkeen ja halimiseen. 

3-vuotias kuopus ja 6-vuotias esikoinen huokaavat aina syvään onnesta, kun pääsevät käymään talolla ja odottavat jo innoissaan muuttoa

Talon ja puutarhan historiaa ajattelin avata hiukan enemmän sitten hiljaisten talvikuukausien aikana, mutta muutama fakta on tarpeen tietää, jotta saatte jutun juonesta kiinni.  

Runkoruusuja ja 87 hedelmäpuuta 

Talolta löytyneitä kuvia ja päiväkirjoja

Talon edellinen emäntä oli talon tytär ja puutarhuri. Tämä selvisi meille vasta, kun talo oli jo ostettu. Voitte kuvitella millaista oli ensimmäisenä keväänä kävellä puutarhassa ja nähdä narsissien, pionien, ja lukuisten perennojen nousevan maasta. Olin niin ihmeissäni, että lähes joka kerta talolla käydessämme itkin onnesta. Olin saanut niin paljon enemmän kuin olin uskaltanut edes unelmoida.  

Löysin myös vanhoja päiväkirjoja ja kuvia. Erityisen hyvä mieli tuli siitä, että talon rakentanut perhe oli selvästi rakastanut myös eläimiä. Kuvien joukossa oli paljon pelkästään kissoista, koirista tai hevosista otettuja potretteja. Minua huvitti etenkin photobombaavat hanhet; monessa kuvassa, jossa talon tyttäret ovat asettuneet kesämekoissaan kukkivaan puutarhaan kuvattavaksi, näkyy myös takavasemmalta kovaa kyytiä paikalle porhaltavat hanhet. Tytärten päiväkirjoissa on listattu omena- ja mansikkakilojen myyntimääriä ja löysin myös kartan, jossa on lueteltu puutarhassa jo 40-luvulla kasvaneet kaikki 87 hedelmäpuuta.  

Löydätkö ensimmäisestä kuvasta paikalle porhaltavat hanhet?

Talo on samoilla seuduilla, kuin oma lapsuudenkotini ja myös muutama sukulaiseni muistaa talon entisen emännän, Aunen. Eräs jo edesmennyt sukulaiseni kertoi, että aikoinaan talon pihan läpi kuljettiin hyville puolukkametsille ja erityisesti pihassa kasvaneet runkoruusut olivat jääneet mieleen. Aunen kerrotaan myös sanoneen, ettei hän myy kaikkia tilan maita, vaan jättää 2 hehtaaria siltä varalta, että taloon muuttaisi hänen kuoltuaan joku vihannesviljelijä. Ja voi Aune, mistä tiesitkin, että juuri niin tulee käymään? 

Aarin palstalta 2 hehtaarin emännäksi 

Oikealla Helsingin viljelypalstan perennoja

Vihannesviljelijä se on nimittäin harrastelijakin ja kuka tietää mihin mittakaavoihin tämä hulluus vielä laajenee! Helsingissä viljelin viimeiset 10 vuotta aarin viljelypalstaa ja joka vuosi irvistelin kylvösuunnitelmaa piirtäessäni, kun en saanut kaikkea haluamaani mahtumaan. Palstallani kasvoi mm. viiniköynnös, parsaa, maissia, avomaantomaatteja, pillisipulia ja varsiparsakaalia. Olin myös kylvänyt siemenistä perennoja ja tarkoituksena oli, että kun vihdoin pääsisin muuttamaan, siirtäisin kaikki vaalimani kasvit omaan puutarhaani. Lopulta kuitenkin luovuin siitä ajatuksesta, sillä palstalla oli lehtokotiloita, enkä halunnut niitä mukaan muuttokuormaan. Omaa puutarhaa lähdetään siis rakentamaan ilman Helsingin tuliaisia ja ensimmäiseksi tietysti lähdin perustamaan kasvimaata, sillä first things first! Mutta siitä vähän lisää sitten ensimmäisessä videossa. Tervetuloa mukaan seuraamaan puutarhan ja kasvimaan matkaa takaisin kohti tunnistettavia kukkapenkkejä ja sorakäytäviä! Ensimmäisen videon pääsette näkemään heti elokuun alussa.

Helsingin palstan viimeinen sato

Heitä ihmeessä kommenttia ja kysymyksiä alle ja tuu mukaan seuraamaan jokapäiväistä luomisen tuskaa myös Instagramiin ja Facebookiin. Ette usko miten innoissani oon tästä, tuntuu että oon vihdoin niin kotona, kuin vain ihminen olla voi! Tai siis melkein, melkein jo kotona.

2 Comments

  • Upeeta ja ihanaa että oot päässy kirjottaa Kotipuutarhalle blogia! Mukava kuulla koottuja uutisa kun tahtoo tuolla ig puolella menemään helposti puolet ohi. Videoita ootellessa, niitä on aina tosi kiva katsella! 🙂

  • Joo, tää on kyllä tosi jännää ja kivaa! 🙂 Oon vaiheillut blogin aloittamisen kanssa niin pitkään, että tämä mahdollisuus tuli just hyvään saumaan. Ja huippua, että löysit tänne. Sun blogia on ollut kans tosi kiva lukea. Kyllä ne pitkät jutut vaan aina voittaa instagramin pintaraapaisut!

Vastaa:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*