Pintaa syvemmältä

Monenlaista kärhentelyä

Korkeat, paksurunkoiset puut ovat komeita. Mutta oletko tullut ajatelleeksi kuinka paljon aikaa ja energiaa paksun rungon rakentaminen on puulta vaatinut? Eikö niitä lehtiä saisi sinne ylös valoon vähemmälläkin?

Vanha kunnon Charles Darwin näki kaikessa elollisessa sopeutumia ympäristöön. Häntä kiinnostivat myös köynneliäät, usein kärhien avulla naapureihinsa kiinnittyvät kasvit ja hänen johtopäätöksensä oli selkeä. Köynnökset pystyvät kasvamaan ylös, kohti valoa, ilman paksua vartta ja kaikkia sen vaatimia resursseja, mutta saavat kaikki hyödyt.

Kasveissahan on vain kolme perusosaa: juuri, verso (eli varsi ja haarat) ja lehdet. Kaikki muut osat, kuten kärhet, ovat niiden erilaisia muuntumia. Koska kärhistä on valtavasti hyötyä, eri kasvit ovat ratkaisseet kärhien tuottamisen ongelman eri tavoin.

Kärhet voivat syntyä varresta, lehdykästä, lehtiruodista tai joskus, kuten sarsaparillalla (Smilax) ruodin tyven korvakkeista. Siperiankärhön (Clematis alpina ssp. sibirica) kolmiosaisissa lehdissä on pitkä, joustava ruoti, joka kiertyy jousimaisesti tuen ympärille. Tämä on taloudellinen ratkaisu, koska normiruodilla ei yleensä ole muuta tehtävää kuin kannatella lehteä sopivassa asennossa aurinkoon nähden. Kärhöt muuten ovat oikeastaan liaaneja, koska ne ovat puuvartisia ja liaani tarkoittaa juuri puuvartista köynnöskasvia.

Terttupassio eli kärsimyskukka (Passiflora racemosa) näyttää uhraavan kärhien vuoksi hieman enemmän. Sen spiraalikierteiset kärhet syntyvät lehtihangoissa olevista hankasilmuista, joista muuten kehittyisi tavallisia haaroja lehtineen. Uhraus on vain näennäinen, koska sangen hentoinen varsi kasvaa nopeasti pituutta kärkisilmusta ja lukuisat kärhet ovat tarpeen, jotta ote isäntäkasvista tai muusta tuesta olisi tarpeeksi jämäkkä.

Viiniköynnöksillä (Vitis) ja villiviineillä (Parthenocissus) on päinvastainen ratkaisu kuin kärsimyskukilla: niiden usein haaroittuvat kärhet kehittyvät kärkisilmuista ja hankasilmut jatkavat verson pituuskasvua. Joidenkin villiviinien kärhet ovat kietoutuvia, mutta esimerkiksi imukärhivilliviinillä (P. quinquefolia) on kärhissään laajentuneet, imukuppimaiset kärjet. Imukupeissa on tappimaisia, tahmeita aineita erittäviä soluja, joten kasvi käytännössä liimaa itsensä alustaan todella tiukasti. Sellaisia villiviinejä en suosittelisi maalatuille tai rapatuille seinäpinnoille lainkaan, koska kärhiä irrottaessa seinän pinta helposti vaurioituu.

Monilla köynnöstävillä hernekasveilla on lehtien erillisistä osista eli lehdyköistä muuntuneita kärhiä. Virnojen (Vicia) ja herneiden (Pisum) lehtiranka päättyy muutamaan kärhimäiseen lehdykkään. Herne korvaa kärhien vuoksi menetetyn yhteyttämistehon hyvin suurilla lehtiruodin korvakkeilla. Niittynätkelmällä (Lathyrus pratensis) puolestaan on kolmilehdykkäiset lehdet, jotka näyttävät kaksilehdykkäisiltä, koska kärkilehdykkä onkin kärhi. Korvakenätkelmä (Lathyrus aphaca) on mennyt vielä pitemmälle; sen lehdet ovat kokonaan muuttuneet kärhiksi, ja lehtien tehtävää hoitavat hyvin suuret korvakkeet.

Joillakin kasveilla juuret toimivat kärhien tavoin. Muratti (Hedera) köynnöstelee versoon kehittyvistä kiipimäjuurista kasvavien juurikarvojen varassa. Kiipimäjuuria syntyy vain niihin kohtiin, jotka koskettavat kasvualustaa.

Sana kärhi on Elias Lönnrotin keksimä. Kärheä tarkoittaa eräissä murteissa karheaa ja kärhys puolestaan puunlatvasta tehtyä seivästä, josta oksat on katkottu tapeiksi ja johon heinät nostetaan kuivumaan – siis heinäseivästä. Kärhentelevä kasvi on Lönnrotin mukaan ”muiden kasvien tai aineitten varassa nouseva ja niihin kärhillään tai hakaroillaan takistuva”. 

Kuvitus: Hanna Lahti/Huomen GDI