Pintaa syvemmältä

Aromikkaat huulikukkaiset

Mökkimme pihalla on tähkälaventeli. Ohi mennessäni nappaan lehden sormieni väliin, pyörittelen vähän, ja sitten nuuhkin monta kertaa – mikä aromi, mikä tuoksu! Samana iltana teen pastan kyytipojaksi punaista pestoa ja käyn kasvimaalla leikkaamassa muutaman basilikanlatvan mausteeksi, koska ilman basilikaa pesto ei ole mistään kotoisin.

Tähkälaventeli (Lavandula angustifolia) ja basilika (Ocimum basilicum) kuuluvat huulikukkaisten (Lamiaceae) lajirikkaaseen heimoon. Jos puhutaan aromeista, mauista ja tuoksuista, harvalla kasviheimolla on niin paljon ja niin monenlaista annettavaa meille kuin huulikukkaisilla. Heimossa on yli 7 000 lajia, joista useimmat viihtyvät avoimilla, kuivilla paikoilla ja rakastavat aurinkoa. Suomessakin on viitisenkymmentä luonnonvaraista lajia ja lukuisia koristekasveja.

Lajirikkaus on suurin Välimeren maissa. Laventelien, rosmariinien (Rosmarinus) ja ajuruohojen (Thymus) tuoksu leijuu ilmassa alueen pensasvaltaisessa macchia-kasvillisuudessa. On selvää, että jo antiikin kreikkalaisilla ja roomalaisilla oli läheinen suhde huulikukkaisiin. Niitä käytettiin monipuolisesti kotien tuoksukasveina, hajuvesissä, lääkinnässä ja mausteina. Noin 1 500 vuotta vanhassa roomalaisten Apicius-keittokirjassa on monia reseptejä, joihin kuuluvat esimerkiksi hikoilua aiheuttava puolanminttu (Mentha pulegium) ja oregano (Origanum onites). Kreikkalaisille puolanminttu kelpasi jopa viinin mausteeksi ja, olettaisin, myös kirppukarkotteeksi, koska sellainenkin vaikutus kasvilla on.

Oreganoa ei pidä sekoittaa Lounais-Suomessa luonnonvaraiseen mäkimeiramiin (Origanum vulgare). Sen maku on erittäin mieto, mutta siitä on jalostettu kelta- ja ryppylehtisiä koristekasvilajikkeita. Maustemeirami (Origanum majorana) on vielä oma juttunsa; sen maku on lähellä oreganoa, mutta ehkä hiukan makeampi.

Monia huulikukkaisia on iät ajat viljelty Suomessa sekä koriste- että rohdoskasveina. Jo 1700-luvulla Etelä-Suomen yrttitarhoissa kasvatettiin ainakin iisoppia (Hyssopus officinalis), basilikaa, mäki- ja maustemeiramia, rohtopähkämöä (Stachys officinalis), piparminttua (Mentha x piperita), salviaa (Salvia officinalis), kangasajuruohoa (Thymus serpyllum) ja kesäkynteliä (Satureja hortensis). Vuonna 1839 Elias Lönnrot neuvoi iisopin käytössä: “Laitetaan teeksi yskässä ja muissa rintawaiwoissa, kuin myös korlauswedeksi kurkkuwioissa.”

Huulikukkaisten kasvien perustuoksu muistuttaa minttua, mutta siitä on lukemattomia muunnoksia omine vivahteineen. Tuoksu johtuu haihtuvien, aromaattisten öljyjen sisältämistä terpeeneistä, samoista aineista, joita on myös havupuiden pihkassa. Öljyt torjuvat sienitauteja, karkottavat kasvinsyöjähyönteisiä ja ehkäisevät muiden kasvien siementen itämistä.

Väkevöityinä monien huulikukkaisten aromaattiset öljyt voivat olla suorastaan itkettävän voimakkaita. Carmoliksessa on muiden aineiden ohella viisi huulikukkaisperäistä uutetta: piparminttu, laventeli, sitruunamelissa, salvia ja timjami. Tiikeripalsamissa puolestaan on minttuöljystä valmistettu mentoli yksi keskeinen ainesosa.

Aivan toisenlainen tuoksu saadaan tropiikissa laajalti viljellystä patsulista (Pogostemon cablin). Sitä käytetään, paitsi hajusteena, ainakin Aasiassa jopa käärmeenpureman vastamyrkkynä ja lääkkeenä esimerkiksi kuumetta ja päänsärkyä vastaan. Minulle se lähinnä aiheuttaa päänsärkyä.

Kaikki huulikukkaiset eivät sentään tuoksu. Huussin takana viihtyvän valkopeipin (Lamium album) soisi joskus tuoksuvan ihan kunnolla, mutta eipä tietenkään. Tuoksuttomia ovat myös koristekasveina käytetyt akankaalit (Ajuga) ja paloyrtit (Phlomis). 

Kuvitus: Hanna Lahti/Huomen GDI