Maan jättiläiset

Lierot lienevät ihmiselle tutuimpia maaperän otuksia, lähinnä kokonsa vuoksi. Kasteliero on Suomessa tavattavista lieroista suurin. Se voi aikuisena olla kaksikymmentä senttiä pitkä ja painaa kymmenen grammaa. Kasteliero on sympaattinen tyyppi. Se kaivaa käytävänsä pystysuoraan syvälle maan sisään ja voi asustaa siellä koko ikänsä. Kotikäytävään kutsutaan myös uudet kumppanit vierailulle ennen parittelua. Kasteliero voi elää kymmenenkin vuotta, joiden aikana se saa muutamia kymmeniä jälkeläisiä joka vuosi.

Peltoliero käyttäytyy eri tavoin. Se ei tee pysyviä käytäviä, vaan möyhentää maata ristiin rastiin lähellä maan pintaa. Peltolieroa on monin paikoin kiittäminen maan ilmavasta mururakenteesta. Peltoliero pystyy vetäytymään keskikesällä syvään lepotilaan, jossa se kestää helteiset, kuivat jaksot. Samaan aikaan kasteliero on hereillä, mutta vetäytyy yhä syvemmälle maahan.

Suomessa tavataan pitkälle toistakymmentä lierolajia. Hyvin suotuisilla paikoilla – lehtomaisissa metsissä tai monilajisilla niityillä – lieroja voi olla jopa parisataa yksilöä neliömetrillä. Hehtaarin alueella siis enemmän kuin tuhat kiloa. Siitä riittää ongenkoukkuihin, mutta myös puutarhurin avuiksi. Lierojen käytävät ilmastoivat maata ja luovat vedelle ja juuristoille reittejä. Lisäksi lierot hajottavat orgaanista ainesta ja vapauttavat ravinteita maahan. Madonkakka on lannoitteista parhaita. Lievästi emäksisenä se auttaa maan happamuuden säätelyssä. Aikuinen kasteliero voi tuottaa vuorokaudessa jopa painonsa verran ravinteikasta ulostetta.

Karuissa havumetsissä tilanne on toinen, samoin tehoviljellyillä pelloilla. Lannoitteet, torjunta-aineet sekä maan jatkuva mekaaninen muokkaaminen heikentävät merkittävästi lierojen elinmahdollisuuksia. Samalla kun maan luontaiset hoitajat etsiytyvät suotuisemmille alueille, ihminen on jatkuvassa maan lannoittamisen kierteessä.


Lierot rakentavat hedelmällistä maaperää

”Maaperästä löytyy aina uutta tutkittavaa, kaikissa mittakaavoissa. On käsittämätöntä, miten paljon elämää on jo kourallisessa maata – pienimmistä mikrobeista suuriin lieroihin.

OIen lapsesta asti ollut kiinnostunut luonnosta ja halusin alun perin hyönteistutkijaksi. Jyväskylän yliopistossa opiskelin ekologiaa ja ympäristönhoitoa, ja jossain vaiheessa tarjoutui tilaisuus lähteä tutkimaan maaperän elämää ja tarkemmin lieroja. Se vei mennessään ja olen nyt ollut alalla jo kolme vuosikymmentä. Suhtaudun työhöni intohimolla ja tietenkin myös opetan yliopistolla. Opetustyö on merkityksellistä, koska siinä saa viedä eteenpäin tärkeää viestiä: kaikella biologialla on todella merkitystä – maaperää ei saa kohdella kaltoin.

Lierot ovat eliöitä, joissa maaperän elämä konkretisoituu parhaiten ihmisen nähtäväksi. Puutarhojen tärkeimpiä lieroja ovat peltoliero, kasteliero ja onkiliero. Ne kaikki toimivat eri tavoin maaperän hyväksi. Peltolierolla on suuri merkitys maan rakenteen kannalta, sillä se syö tietänsä maan läpi. Kasteliero on tehokas haalimaan kariketta maan pinnalta maan sisään. Pienikokoinen onkiliero viihtyy aivan maanpinnan tuntumassa ja lehtikasoissa. Kaikki nämä ovat osallisena tärkeässä hajotustoiminnassa ja lisäksi niiden ulosteet vähentävät maan happamuutta. Jos kotipuutarhassa haluaa vaalia maaperän elämää, tulisi maata muokata mahdollisimman vähän. Muita hyviä keinoja ovat siloteltujen nurmikenttien vähentäminen ja luonnontilaisten alueiden säästäminen.

Tulevaisuudessa lieroilla voi olla merkittävä rooli biojätteiden käsittelyssä, viljelyn tukemisessa ja maan köyhtymisen pysäyttämisessä.”


Maaperä sitoo hiiltä

”Maaperällä on iso rooli myös ilmastonmuutoksen hillitsemisessä. Maaperässä on eloperäistä, ilmakehästä peräisin olevaa hiiltä kahdesta kolmeen kertaa niin paljon kuin ilmakehässä tai maapallon kasvillisuudessa. Hiiltä tulee maaperään kasvien kautta. Maaperässä hajottajat pilkkovat kasvien jäänteitä ravinnokseen pitääkseen yllä elintoimintojaan ja kasvaakseen. Samalla hiiltä vapautuu myös takaisin ilmakehään. Hiili siis kiertää koko ajan maaperään ja sieltä pois. Hiilen sitoutumista maaperään tapahtuu silloin, kun hiiltä tulee maaperään enemmän kuin sitä sieltä vapautuu.

Maaperän hiilivarasto on niin suuri, että pienetkin muutokset siinä vaikuttavat ilmakehän hiilimäärään merkittävästi. Jos maaperän hiilimäärää onnistuttaisiin lisäämään edes muutamalla promillella vuosittain, se riittäisi poistamaan ilmakehästä sinne nykyisin kertyvän ylimääräisen hiilidioksidin. Maaperän hiilensidonnan tehostaminen onkin tehokkain keino poistaa hiilidioksidia ilmakehästä metsien hiilinielujen voimistamisen lisäksi. Maaperä, metsät ja kasvillisuus poistavat ilmakehästä enemmän kuin neljänneksen kaikista ihmisten päästöistä.”

Tutkimusprofessori Jari Liski, Ilmatieteen laitos. Liski on mukana myös ilmastonmuutoksen hidastamiseen tähtäävässä CARBOCREDIT-hankkeessa.


Viisi askelta puutarhassa

1 Pidä viljelymaa kasvipeitteisenä koko kasvukauden ajan. Kasvillisuuden monimuotoisuus edesauttaa tätä päämäärää. Erilaiset juuristot kuljettavat hiiltä maaperän eri kerroksiin. Mikäli maa syystä tai toisesta jätetään kylvämättä, peitä se eloperäisellä katteella.

2 Minimoi maaperän muokkaus. Käännä maata vain, jos se on pahoin tiivistynyt tai rikkaruohottunut. Kevätmuokkaus on syysmuokkausta parempi.

3 Tue pieneliöiden hyvinvointia myös välttämällä torjunta-aineiden käyttöä ja liian runsasta lannoitusta. Maaperän pieneliöiden aktiivisuus auttaa muodostamaan maaperään pitkäikäisiä hiiliyhdisteitä.

4 Istuta puita. Puuvartiset kasvit sitovat hiiltä parhaiten.

5 Suosi sellaisia viljelykäytäntöjä, jotka lisäävät eloperäisen aineksen määrää maaperässä. Kokeile esimerkiksi kateviljelyä ja pintakompostointia.


Osallistu ilmastotalkoisiin

kaikilla puutarhoilla ja viheralueilla on merkittävä rooli ilmastonmuutoksen hillitsemisessä. Rakennetun ympäristön lomassa tarvitaan vihreitä alueita, joilla on tärkeä tehtävä hiilen sidonnassa. Puutarhan ei tarvitse olla suuri ollakseen vaikuttava – pienikin kaupunkipuutarha on tärkeä osa vihreää verkkoa.



Kirjallisena lähteenä käytetty teosta Huhta & Hallanaro (toim.): Elämää maan kätköissä, Gaudeamus 2019. Juttua varten on haastateltu Jyväskylän yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitoksen dosentti Jari Haimia sekä Ilmatieteen laitoksen tutkimusprofessori Jari Liskiä.