Amerikankullero kukkiin kevätkesällä, viihtyy tuoreessa maassa ja puolivarjossa. Se on kotiseudullaan miltei harvinaisempi kuin meillä, vaikka kestävyydessä ei ole moittimista.
Vajaa puoli metriä korkea amerikankullero (
Trollius laxus) kuuluu matalimpiin meillä viljeltäviin kullerolajeihin. Sen kalpean keltaiset kukat avautuivat tänä vuonna monin paikoin Etelä-Suomessa jo huhtikuun lopussa. Kukinta alkoi roudan puutteen vuoksi ennätysmäisen aikaisin, sillä laji kukkii yleensä touko–kesäkuun vaihteessa.
Aurinkoisella paikalla amerikankullero lakastuu herkästi jo alkukesällä. Se viihtyy parhaiten puolivarjossa, missä valoa on riittävästi kukintaan mutta kasvi ei kärsi kuivuudesta. Kuten muutkin kullerot, se leviää nopeasti kosteilla tai tuoreilla kasvupaikoilla. Lehdistö ränsistyy silti lopulta hikevässäkin maassa, minkä vuoksi kullero sijoitetaan kasviryhmän keskelle tai taustalle.
Tyypilliset kullerot ovat kelta- tai oranssikukkaisia. Sen sijaan amerikankulleron terälehdet ovat valkoiset tai vaaleankeltaiset ja kevyesti vihertävät. Lautasmainen teriö on 4–5-senttinen – vain pikkukulleron teriö on sitä pienempi.
Koska amerikankullero menestyy koko Suomessa, vaikuttaa ehkä kummalliselta, että se on harvinainen tai jopa vaarassa hävitä luonnosta kotimantereellaan. Laji koostuu kahdesta alalajista, joista juuri uhanalaisempi Trollius laxus subsp. laxus on Euroopassa viljeltävä vaaleankeltakukkainen alalaji. Sitä tavataan Yhdysvaltain itärannikon kalkkikivialueilla, missä se kasvaa kosteilla niityillä ja soilla. Amerikankulleron multa kannattaa siis kalkita! Syynä kasvin harvinaisuuteen USA:ssa lieneekin sopivien kasvupaikkojen vähyys, ei lajin ilmastollinen arkuus.
Pohjois-Amerikan keskiosassa ei kasva lainkaan amerikankulleroa, vaan se putkahtaa esiin vasta länsirannikolla alalajina Trollius laxus subsp. albiflorus. Tämä valkokukkainen perenna kasvaa vetisillä vuoristoniityillä muun muassa Kalliovuorilla. Se on huomattavasti yleisempi kuin itäinen sukulaisensa.
Kukka aikojen alusta
Kullerot on yksi primitiivisimmistä kasvisuvuista, sillä niiden kukat ovat kuin jäänne kasvien kehityksen alkuajoilta. Normaalisti pienet vihreät verholehdet suojaavat terälehtiä niiden ollessa nupulla. Suuret kirkasväriset terälehdet taas houkuttelevat hyönteisiä pölyttämään kasvin. Kukan teriön keskellä sijaitsevat yleensä heteet ja emit, mutta ei kulleroilla. Niiden terälehdiltä näyttävä keltainen tai oranssi kukan osa onkin verhiö. Terälehdet ovat muuttuneet pieniksi mesilehdiksi.
Joidenkin kullerolajien mesilehdet ovat kehittyneet heteistä. Muun muassa amerikankulleron vaaleankeltaisen kukan keskellä erottuu kahdenlaisia heteitä. Osa on tyypillisiä heteitä, jotka koostuvat pitkistä ohuista palhoista ja siitepölyä vapauttavista paksuista ponsista. Osa taas on muuntunut kiiltäviksi lyhyiksi lehdiksi, joista tihkuu mettä. Niillä kasvi houkuttelee pölyttäjiksi erityisesti keväällä ja alkukesällä lenteleviä perhosia, jotka suosivat sokeripitoista mettä valkuaispitoisen siitepölyn sijasta.
Kulleroiden suvun tieteellinen nimi Trollius on johdettu latinankielisestä sanasta ’trullius’, joka tarkoittaa pyöreää astiaa. Sitä käytti vuonna 1542 ensimmäisenä saksalainen kasvitieteilijä Gesner.
|
