Douglaskuusella on monia houkuttelevia ominaisuuksia. Vaikka se tuskin ikinä korvaa kotoista metsäkuustamme, sille riittää käyttöä puistoissa ja vaikkapa yksityisissä arboretumeissa.
Jopa yli tuhatvuotiseksi elävä douglaskuusi (
Pseudotsuga menziesii) on yksi pitkäikäisimmistä puista. Se kasvaa nuorena nopeasti, eikä edes 200 vuoden ikä hidasta vauhtia. Douglaskuusen rannikkorotu (
P. menziesii var.
viridis) on Pohjois-Amerikan ikivanhoissa metsissä keskimäärin 75-metrinen, mutta isoimmat mitatut puut ovat olleet 120 metrin pituisia. Maapallon mahtavimpien douglaskuusten latvat huojuvat nykyisin noin 100 metrin korkeudessa – lähes yhtä korkealla kuin maailman suurimman puulajin jättiläispunapuun.
Suomen vanhimmat ja suurimmat douglaskuuset kasvavat Mustilan arboretumissa. Vuonna 1910 istutettu metsikkö on keskimäärin yli 30-metristä, eikä kasvulle näy loppua. Isoimmat yksilöt ovat saavuttaneet jo 40 metrin korkeuden. Emme siis vielä tiedä, kuinka suuriksi ja vanhoiksi douglaskuuset meillä tulevat. Keski-Euroopassa viljely alkoi 1800-luvun alkupuolella, ja siellä kohoaa nyt 60-metrisiä jättejä.
Douglaskuusen tunnistaa helpoimmin kävyistä, joiden terävät kolmihaaraiset peitinsuomut törröttävät ulos suomujen väleistä. Latvus poikkeaa metsäkuusestamme, sillä oksat ovat pitkät ja ne kaartuvat ylöspäin. Aluksi sileä runko halkeilee uurteiksi puun varttuessa. Leikkausta sietävä douglaskuusi sopii muotoiltavaan havuaitaankin, ja se menestyy koristekasvina Oulun korkeudella saakka, kun alkuperä on oloihimme sopiva.
”Oregoninmäntynä” tunnetun douglaskuusen puuaines sopii sisä- ja ulkokäyttöön. Lahonkestävyys on lehtikuusen veroista, minkä vuoksi puuta ei tarvitse suojata edes laiturirakenteissa myrkyllisillä lahonsuoja-aineilla. Puuaines ei myöskään sinisty.
Douglaskuusen alkuperä pitää valita tarkoin. Suomessa ovat menestyneet parhaiten Brittiläisen Kolumbian sisäosista kotoisin olevat yksilöt. Sen sijaan rannikkorodun jättiläiset eivät sovellu oloihimme. Jopa parhaiten menestyneillä alkuperillä on heikot puolensa: runko on Suomessa usein lenko ja oksainen. Lisäksi taimien kasvu jatkuu ensimmäisinä vuosina usein liian myöhään syksyyn, jolloin latvan kärki paleltuu. Kasvi tosin korjaa itse vaurionsa, ja kasvurytmistä tulee vakaampi ajan myötä.
Valontarpeeltaan metsämännyn ja -kuusen välille sijoittuva douglaskuusi kestää tilapäistä kuivuutta, muttei märkää maata. Meillä se tarvitsee suhteellisen ravinteikkaan ja läpäisevän maapohjan. Douglaskuusi on toistaiseksi metsäpuuna lupaava tulokas, mutta koristepuuna sitä kasvatetaan jo huoletta.
Douglaskuusi muutti maisemaa
Douglaskuusi on yksi 1800-luvun suurten kasvilöytöretkien aarteista. Uusia koriste- ja hyötylajeja etsivät ammattimaiset kasvien keräilijät, joita lähetettiin matkaan miltei kaikista Euroopan maista sekä Yhdysvalloista ja Kanadasta. Kasvitieteelliset puutarhat ja dendrologiset seurat tekevät yhä siemenkeräysretkiä Afrikkaan, Aasiaan ja muille vaikeapääsyisille alueille, mutta todella merkittävät löydöt tehtiin yli sata vuotta sitten.
Douglaskuusen toi Eurooppaan 1827 skotlantilainen kasvitieteilijä David Douglas. Brittiläinen Royal Horticultural Society lähetti Douglasin Pohjois-Amerikan luoteis- ja länsiosiin Tyynen valtameren rannikolle, missä ilmasto muistuttaa Britteinsaarten oloja. Alueella maisemaa hallitsevat jättimäiset havupuumetsät, jotka koostuvat punapuista, douglaskuusista, männyistä ja lehtikuusista.
Uudet kasvit muuttivat olennaisesti eurooppalaisten puistojen ja puutarhojen ulkonäköä. Aiemmin peruskasvillisuus koostui paikallisista lehtipuista ja -pensaista, mutta 1800-luvun puolivälissä suosioon nousivat eksoottiset havukasvit ja alppiruusut. Tuolloin puistoihin istutettiin paljon jättiläismäisiä havupuita, kuten jopa 110-metriseksi tulevaa jättiläispunapuuta, 90 metrin mittaista mammuttipetäjää sekä 45-metrisiä lawsoninsypressejä ja douglaskuusia.
|
