Lumikki, keväällä kukkiva kaunotar, viihtyy tontin varjoisilla paikoilla muiden metsäperennojen seurassa. Anna sen kohota vaikkapa matalien tiarellojen, peittolehtien ja keijunkukkien lomasta.
Lumikki (
Sanguinaria canadensis) kasvaa villinä vain Pohjois-Amerikan itäosissa ja on sukunsa ainokainen. Toisaalta perenna kuuluu hyvin lajirunsaaseen unikkokasvien heimoon, joka on levinnyt lähes kaikkialle maailmaan. Lumikin sopeutumiskyvystä kertoo paljon, että se kasvaa 55. pohjoisella leveysasteella Kanadan Manitobassa, missä vallitsee samankaltainen havumetsäilmasto kuin Suomessa. Eteläisimmät lumikit tavataan Floridan subtrooppisessa lämmössä.
Lumikin luontaisimpia kasvupaikkoja ovat kosteat metsät ja aukeat, jotka jäävät säännöllisesti tulvan alle. Se viihtyy silti kuivemmassakin maassa, kunhan lehdistö ei altistu auringon paahteelle. Aivan tavallinen runsasmultainen perennapenkki kelpaa hyvin lumikille. Yleensäkin Suomen oloissa kannattaa välttää märkää, tiivistä ja hapetonta maata, vaikka kasvi menestyisi kotiseudullaan jopa kosteikossa.
Vitivalkoiset tai hennosti punertavat lumikin kukat avautuvat keväällä ennen lehtiä. Kukka koostuu 8–12 terälehdestä, joiden keskellä erottuvat heleänkeltaiset heteet. Tavallisesti teriö on 3–4 senttiä leveä, mutta parhaassa kasvussaan olevan yksilön kukista saattaa tulla 8-senttiset. Valitettavasti kukintaa ehtii ihailla vain muutaman päivän, kun ensimmäiset terälehdet jo varisevat maahan.
Jos onnistuu saamaan kerrannaiskukkaisen lumikin, kukinta kestää huomattavasti pidempään kuin yksinkertaisella muodolla. Luonnonvarainen kerrannainen lumikki
(Sanguinaria canadensis f.
multiplex) on lähes varmasti samanlainen kuin ’Plena’-viljelymuoto. Sen lisäksi maailmalla myydään vaaleanpunateriöisiä lajikkeita, kuten ’Amy’, ’Peter Harrison’ ja ’Rosea’. Niiden lehdetkin punertavat nuorina.
Mikäli lumikin lehdistö ei olisi komea ja peittävä koko kasvukauden ajan, sitä tuskin arvostettaisiin niin paljon kuin nyt. Lehdet avautuvat samaan aikaan kuin terälehdet putoavat. Lähes herttamainen lehtilapa on paksu, sinivihreä ja noin 20 senttiä leveä. Täysikokoinen lumikki yltää noin 30 sentin korkeuteen.
Kotiseudullaan lumikki on saanut nimen bloodroot eli verijuuri. Tummanpunaisesta, vaakasuorasta juurakosta tihkuu oranssinpunaista nestettä, jota intiaanit hyödynsivät punaisena väriaineena. Juurakko sisältää myös myrkyllistä sanguinariinia. Onneksi se on niin kitkerää, ettei sitä voi nielaista vahingossakaan haitallista määrää. Toisaalta lumikkia on käytetty liman irrottajana sitkeässä flunssassa sekä desinfiointiaineena.
Huijarikasvi
Lumikkia lisätään jakamalla sen juurakko 10 sentin paloihin varhain keväällä ennen kasvun alkua. Siemenlisäyskin onnistuu, mutta se on hankalaa. Siemenet eivät saisi kuivua, ja ne tarvitsevat itääkseen ensin lämpimän kostean jakson, sitten kylmäkäsittelyn ja jälleen lämpimän jakson.
Ellei hidaskasvuinen lumikki olisi kehittänyt itselleen nerokasta leviämistapaa, sitä tuskin tavattaisiin Pohjois-Amerikan luonnossa yhtä laajalti kuin nyt. Lumikin isot kypsät siemenet muistuttavat niin paljon meheviä toukkia, että muurahaiset kuljettavat niitä pesäänsä. Muurahaisia houkuttelee siemenen pinnassa näkyvä pehmeä, hiilihydraatti- tai rasvapitoinen uloke nimeltä elaiosomi. Muurahaiset eivät syö itse siementä, vaan hylkäävät sen jätekasaan. Näin lumikki saa erinomaisen, ravinteikkaan itämisalustan ja uuden kasvupaikan.
Monella muullakin metsäkasvilla on vastaavanlaiset siemenet kuin lumikilla. Metsäperennojen siemenet ovat isoja ja raskaita, sillä niiden täytyy sisältää runsaasti ravinteita, jotta sirkkataimi jaksaa puskea paksun karikekerroksen läpi ja kilpailla puiden juuriston kanssa. Niinpä painavat siemenet eivät kulkeudu uusille alueille tuulen, vaan eläinten ja veden mukana. Muurahaiset sopivat hyvin tällaisten lajien levittäjiksi, sillä niitä on miljoonittain eivätkä ne syö itse siemeniä.
|
