Voimakaskasvuisen vihreän humalaköynnöksen sijaan tai seuraksi voi hankkia hillitymmän keltalehtisen humalan. Koko kesän keltaisena ja limetinvihreänä loistavat lajikkeet viihtyvät aurinkoisella seinustalla.
 |
|
Tyypillisen humalan (Humulus lupulus) lehdistöstä tulee ruohonvihreä, varjossa tumma kuin havumetsä. Keltalehtiset ja kelta-vihreät lajikkeet sen sijaan valaisevat lehdistöllään synkimmänkin varjopaikan. Lajikkeet kasvavat vähäisen lehtivihreän vuoksi hitaammin ja jäävät matalammiksi kuin vihreä perusmuoto. Lisäksi ne viihtyvät paremmin auringossa.
Keltalehtinen humalan viljelymuoto ’Aureus’ muuttuu loppukesää kohden kellanvihreäksi. Sen taimet ovat yleensä niukasti kukkivia hedekasveja, mutta Keski-Euroopassa viljellään myös emiyksilöitä. Suomea etelämpänä voi löytyä muitakin keltalehtisiä lajikkeita, kuten matalaa ’Diva’-emikasvia. Kirjavan ’Taff’s Variegated’ -humalan lehdet ovat lähes keltaiset tai keltajuovaiset. Näiden lajikkeiden lisäksi tarjolla on vihreitä emilajikkeita, joita kasvatetaan mausteena käytettävien tähkien vuoksi. |
Humala on perennamainen köynnös, sillä sen ruohomaiset versot kuolevat syksyllä ja uudet alut nousevat seuraavana keväänä. Varret kiertyvät tuen ympärille ja kasvavat keskikesään mennessä 3–4-metrisiksi. Karkeat varret ja lehdet raapivat herkästi ihoa, mutta onneksi köynnös ei tarvitse jatkuvaa hoitoa – sitä kastellaan ja ohjataan tukeen vain tarvittaessa. Humala viihtyy multavassa, kosteahkossa ja puolivarjoisessa paikassa. Auringon paahteessa se altistuu härmälle, kirvoille, vihannespunkeille ja humalayökkösten toukille.
Kaksikotisen humalan emi- ja hedekukat sijaitsevat eri kasveissa, ja tuuli kuljettaa siitepölyn emikukkiin. Heinä–elokuussa avautuvat hede- ja emikukinnot ovat koristeellisia. Hedekasvin jopa yli 10 senttiä pitkä, monihaarainen ja harsu röyhykukinto kuihtuu pian pois, kun taas tiiviiden emitähkien tukisuomut suurenevat kukinnan jälkeen. Lopulta tähkistä kehittyy vahvasti tuoksuvia, 2–3 sentin kokoisia ”käpyjä”.
Alkuperäiseen kasvistoomme kuuluvaa humalaa tapaa eniten maamme lounais- ja eteläosissa lehtometsissä, mutta sitä kasvaa villinä Rovaniemen korkeudella asti. Humala levisi koko Suomeen keskiajalla, kun talojen täytyi kasvattaa sitä ruotusotilaille tarjottavan oluen mausteeksi.
Jo humalan suomenkielinen nimi liittää sen alkoholiin, mutta myös Venäjällä hmel-sana tarkoittaa sekä tätä kasvia että hieman juopunutta ihmistä. Tieteellisen nimen alkuperä ulottuu kauemmas menneisyyteen. Roomalainen historioitsija Plinius kutsui humalaköynnöstä nimellä lupus eli susi huomattuaan sen kiertyvän tiukasti muiden kasvien ympärille.
Humala hyödyksi
Muinaisten roomalaisten tiedetään keittäneen humalan nuoria versoja ravinnoksi, pehmeitä versoja voi tosin nauttia raakoinakin. Humalaa alettiin kuitenkin viljellä laajalti vasta 800–900 jKr. etenkin Ranskassa ja Saksassa. Silloin huomattiin, että humalan emitähkät
lisäsivät oluen alkoholipitoisuutta ja antoivat mukavasti lisämakua. Mausteeksi viljeltävät humalat ovat aina emikasveja. Viljelmän lähistöllä ei edes saa kasvaa hedeyksilöitä, sillä ne pölyttävät emitähkät käyttökelvottomiksi.
Vaaleanvihreistä emitähkistä sidotaan myös kuivattuja tai tuoreita seppeleitä. Humalaa lisättiin aikoinaan leipiin säilöntäaineeksi. Sen on havaittu auttavan lisäksi unettomuuteen. Vanha eurooppalainen tapa on tehdä kuivatuista emitähkistä ja muista tuoksuvista yrteistä pikkuisia ”unityynyjä”, joita kätketään tavallisten tyynyjen alle. Humalaa ja vaikkapa laventelia ja timjamia laitetaan pussiin suhteessa 4:1:1.
Humalan kuidut sopivat hyvin paperin valmistukseen ja koritöihin – eikä ihme,
sillä humala luetaan hamppukasveihin (Cannabaceae-heimo).
|
