Tarhuri pappilan puutarhassa

Kirjailija ja puutarhuri Anna Gullichsen tavoittelee puutarhassaan mielikuvaa, joka syntyi  jo lapsuudessa isoäidin luona.

tx

Muutimme tänne Siuntion pappilaan vuonna 1990. Puutarhassa oli silloin muutamia marjapensaita, omenapuita, juhannusruusu ja pari umpeen kasvanutta perennapenkkiä. Aloin heti innokkaasti laittaa pihaa kuntoon. Myöhemmin opiskelin jopa puutarhuriksi ja huomasin sen myötä, mitä kaikkea olin ehtinyt tehdä väärin. Jos nyt joutuisin samaan urakkaan, miettisin pihaa varmasti ensin kynän ja paperin kanssa enkä suin päin ryntäisi kaivamaan ja istuttamaan. Olen myös oppinut, että puutarhassa kannattaa olla suurpiirteinen ja kiinnittää huomio enemmän kokonaisuuteen kuin yksityiskohtiin. Innostukseni puutarhaan alkoi jo lapsena, kun vietin kesiä isoäitini luona. Hänellä oli ihana romanttinen ja runsas, englantilaisen cottage gardenin tyyppinen puutarha täynnä pastellivärejä ja Monet’n tunnelmaa. Isoäidin luota olen lainannut paljon ideoita myös omaan pihaani. Puutarhamme on noin puolen hehtaarin kokoinen ja minun omaa valtakuntaani. Lapset kyllä auttelevat siellä mielellään, mutta en oikeastaan kaipaa sinne ketään seuraksi. Kitkiessä ja pihaa hoitaessani voin rauhassa keskittyä ajatuksiini ja juttelemaan kukkien kanssa. En viljele lainkaan vihanneksia, mutta luomuyrttejä kasvatan ruukuissa ja maassa. Kesäkukiksi hankin vuosittain vain orvokkeja.

 Vanhat ’Mårbacka’-pelargonit talvetan yrttien ja oliivipuiden kanssa vuodesta toiseen kahdella lasikuistillani, ja muuta en juuri tarvitse. Yksivuotisia kukkia kylvän siemenestä suoraan  ruukkuihin pihalle ja kukkapenkkiin. Aikaisemmin esikasvatinkin niitä, mutta nyt en enää ehdi. Erityisesti tuoksuherne on suosikkini. Se on niin sievä ja helppo, ja sillä saa nopeasti runsauden tunnetta puutarhaan. Tänä  kesänä aion istuttaa myös paljon erilaisia daalioita.

Haluan joka kesä kokeilla jotain uutta ja kiinnitän paljon huomiota siihen, että väriyhdistelmät toimivat hyvin. Kovin kirjavista kesäkukista en ole innostunut enkä dominoivista, marskinliljan tyyppisistä kasveista. Puutarhaani ei tule myöskään punertavalehtisiä kasveja tai puita. Jostain syystä koen ne luonnottoman näköisiksi. Mielestäni puutarhoissa kannattaisi enemmänkin miettiä, miten kasvit sopivat maisemaan. Trooppisten maiden kukat näyttävät hyviltä omassa ympäristössään, mutta suomalaisilla pihoilla ne ovat usein outoja.

Erityisen tyytyväinen omassa puutarhassani olen suureen, vaihtelevaan perennapenkkiini. Varsinkin akileijoista pidän paljon. Nehän ovat ikivanhoja perennoja ja niin sieviä ja romanttisia. Myös pioneja puutarhassani kasvaa runsaasti, mutta ryhmäruusuista en välitä. Haluan tehdä monilajisia istutuksia, ja ryhmäruusujen sijoittaminen niihin on hankalaa. Haasteellisinta pihallani on saada se näyttämään aina hyvältä. Nyt se on parhaimmillaan alku- ja keskikesästä, mutta syyskuulle kaipaan vielä lisää väriä. Ikuinen haaveeni on myös magnoliapuu. Tiedän, että se voi menestyä täälläkin, mutta omia taimiani en ole saanut kestämään paria talvea kauempaa.
 
Talveni menevät kirjoittaessa, mutta kesäisin vietän pihalla päivittäin tuntikausia. Istutusten nyppiminen on minulle luovaa ja terapeuttista työtä. Kaikkein tyytyväisin puutarhaani olen aamulla, kun istun siellä pirteänä kahvikuppi kädessä ja täynnä suunnitelmia, sekä illalla, kun syömme siellä päivällistä laskevan auringon ihanassa valossa. Iltapäivät sen sijaan ovat pihallani silkkaa hikoilua ja puurtamista.